Allaoleva artikkelini julkaistiin joulukuussa 2007 Sportingo-urheiluportaalissa, joka on nyttemmin jo kuollut ja kuopattu.
My article below was released in the late sports portal Sportingo in Dec 2007.
By Michael Perukangas, on 11th December 2007, 08:05 UTC
Views 61 Comments 0
When Celtic won the European Cup in 1967, the whole team was made up of home-grown boys. Now a club like Arsenal can field the whole starting XI with overseas imports.
As some traditionalists have suggested, there should be a limit to the amount of foreign players in British clubs, not only for nostalgic reasons but for the sake of the English game and the national side, whose recent performances give rise to scepticism about the level of performance.
I remember the old days before colour TV and then Sky when football was literally a black-and-white, long-ball and muddy-pitch sport. Now it has worldwide audiences.
Of course old rivalries still exist but clubs are now worldwide entertainment corporations. I am an active member of the Scandinavian Hammers and we are as loyal as any fan living near the Boleyn.
For a modern spectator, it is impossible to think Manchester United without Eric Cantona and Peter Schmeichel, Arsenal without Thierry Henry and Dennis Bergkamp and Chelsea without Gianfranco Zola. They are trademark players and hall-of-fame legends for their respective clubs, just as Stanley Matthews was for Blackpool, Tom Finney for Preston or Bobby Moore for West Ham.
Arsene Wenger has transformed the boring-labelled Arsenal into a magnificent, title-winning entertainment machine and he has also introduced continental flair into English football, and such influences can only be good for the English game.
If a 'non-English' rule is to be introduced into the English game, then the price tags of the English players have to be reduced. You can hardly buy the left peg of a Championship non-entity these days and for a non-English supporter of an English club, this is a no-brainer. And anyway, why should different rules apply to football corporations than for any other corporations in the days of freedom of movement for workers?
31.3.2012
30.3.2012
Työpaikkakiusattu vai työelämäkiusattu?
Minna Liminka-niminen IT-alan henkilöstöpäällikkö kirjoitti, että työpaikkakiusaamisessa saattaa joskus olla kyse siitä, että henkilö tuntee olonsa kiusatuksi esimerkiksi siksi, että hän on onneton koska hän tekee väärää työtä. Olen ihan samaa mieltä. Minulla on kokemusta marttyyreista sekä marttyyriudesta, enkä suosittele sitä kenellekään. Marttyyrit saavat koko yhteisön näyttämään kiusaajilta, jolloin kysymys saattaa herätä, onko muna ennen kanaa.
Tosin ei tämä Limingan paljastus ainakaan lohduta sellaisia, jotka sattuisivat epäilemään olevansa väärässä työssä. Epäilisin että pikemminkin päinvastoin, vahvistus tälle epäilylle lisännee vain turhautuneisuuden tunnetta.
Niin sanotut huippuosaajat - joiden kanssa Minna Liminkakin kenties työskentelee - kyllä ovat siinä onnellisessa asemassa, että he ovat työpaikkakierron sisäpuolella. He voivat vaihtaa työpaikkaa. Mutta ulommilla renkailla tämä on vaikeaa ellei mahdotonta. Tämä johtuu kahdesta syystä: työttömyyden stigmasta ja työttömyyden aiheuttamasta taloudellisesta epävarmuudesta. Niin kutsutulla ei-huippuosaajalla ei ole varaa jäädä työttömäksi, kun taas niin kutsutuilla osaajilla taas on varaa pitää jopa epävirallisia palkattomia sapattikuukausia, koska palkka on usein sen verta iso.
Työpaikkakiusaamisen lisäksi on myös työelämän kiusaamia, esimerkiksi sellaisia, jotka eivät voi vaihtaa työpaikkaa koska sellaista ei ole tai jotka eivät voi hypätä oravanpyörästä koska eivät edes ole päässeet sinne. Tai joutuneet. Kirjoitin äskettäin otsikolla Ei enää niin nuoret nuorisosyrjäytyneet ystäväni ehdotuksesta, jossa estettäisiin työpaikan vaihto muissa kuin perustelluissa tapauksissa. Näitä perusteluja voivat olla muuttuvat elinkustannukset tai kiusatuksi tai muuten sairaaksi tuleminen. Tämän ystäväni mielestä - joka muuten on korkeasti koulutettu mutta jonka kohdalla huippuosaajaliturgia kuulostaa pilkalta, kaikella kunnialla ystävääni kohtaan - paras ja ehkä ainoa keino murtaa huippuosaajien monopoli huonosti vetävillä työmarkkinoilla olisi tämä ystäväni ehdotus, jossa systemaattisesti suosittaisiin työttömiä ja muista syistä työmarkkinoilta syrjäytyneitä suorittamalla jo töissä olevien diskriminointia. Alan yhä enemmän miettimään, että tässä ystäväni ehdotuksessa saattaisi olla jotakin järkeä.
Minna Limingan kirjoituksen pääsee lukemaan klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Tosin ei tämä Limingan paljastus ainakaan lohduta sellaisia, jotka sattuisivat epäilemään olevansa väärässä työssä. Epäilisin että pikemminkin päinvastoin, vahvistus tälle epäilylle lisännee vain turhautuneisuuden tunnetta.
Niin sanotut huippuosaajat - joiden kanssa Minna Liminkakin kenties työskentelee - kyllä ovat siinä onnellisessa asemassa, että he ovat työpaikkakierron sisäpuolella. He voivat vaihtaa työpaikkaa. Mutta ulommilla renkailla tämä on vaikeaa ellei mahdotonta. Tämä johtuu kahdesta syystä: työttömyyden stigmasta ja työttömyyden aiheuttamasta taloudellisesta epävarmuudesta. Niin kutsutulla ei-huippuosaajalla ei ole varaa jäädä työttömäksi, kun taas niin kutsutuilla osaajilla taas on varaa pitää jopa epävirallisia palkattomia sapattikuukausia, koska palkka on usein sen verta iso.
Työpaikkakiusaamisen lisäksi on myös työelämän kiusaamia, esimerkiksi sellaisia, jotka eivät voi vaihtaa työpaikkaa koska sellaista ei ole tai jotka eivät voi hypätä oravanpyörästä koska eivät edes ole päässeet sinne. Tai joutuneet. Kirjoitin äskettäin otsikolla Ei enää niin nuoret nuorisosyrjäytyneet ystäväni ehdotuksesta, jossa estettäisiin työpaikan vaihto muissa kuin perustelluissa tapauksissa. Näitä perusteluja voivat olla muuttuvat elinkustannukset tai kiusatuksi tai muuten sairaaksi tuleminen. Tämän ystäväni mielestä - joka muuten on korkeasti koulutettu mutta jonka kohdalla huippuosaajaliturgia kuulostaa pilkalta, kaikella kunnialla ystävääni kohtaan - paras ja ehkä ainoa keino murtaa huippuosaajien monopoli huonosti vetävillä työmarkkinoilla olisi tämä ystäväni ehdotus, jossa systemaattisesti suosittaisiin työttömiä ja muista syistä työmarkkinoilta syrjäytyneitä suorittamalla jo töissä olevien diskriminointia. Alan yhä enemmän miettimään, että tässä ystäväni ehdotuksessa saattaisi olla jotakin järkeä.
Minna Limingan kirjoituksen pääsee lukemaan klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
28.3.2012
Minähän en ihmettele mitään
Kun katselen niin kutsuttujen eurokriitikoiden ihmettelyä nk. Kreikka-kriisin edessä, suosittelisin heille mallin ottamista eräästä henkilöstä. Mummostani. Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, tämä ei onnistu, sillä hän on kesällä tullut olleeksi vainaja jo 10 vuotta. Miksi hänestä sopisi ottaa mallia?
Kun Suomi siirtyi eurovaluuttaan loppuvuodesta 2001, mummoni oli ensimmäisten joukossa ajan hermolla. Ei puhettakaan markkaan takertumisesta. Kun kävin isäni ja kolmen velipuoleni kanssa mummolassa ensimmäisen kerran eurovaluuttaan siirtymisen jälkeen, mummoni oli ostanut viisi (5) kappaletta eurolaskimia, joilla valuuttamuunnos kävisi helposti. Vendla-mummoni tosin ei laskimia tarvinnut, hän muisti kertoimen ja osasi laskeakin ihan itse.
Toinen asia, jossa mummostani sopisi ottaa mallia, olisi suhtautumisessa erilaisiin maailmankatsomuksiin. Mummoni vietti lapsuudessani joulut kotonani, ja kerran ovikello soi. Vendla-mummo oli ensimmäinen ehtimässä avaamaan. Oven takana oli kaksi naista, Jehovan todistajaa muistaakseni, jotka aloittivat varsin herttaisella nuotilla "Hyvää päivää. Te varmasti ihmettelette...", mihin mummoni täräytti "Ja minä en ihmettele mitään". Mistä nämä naispolot säikähtivät sen verran että jäi pelastuksen tarjoaminen aika lyhyeksi.
Vendla-mummo piti silmänsä aina auki. Ne kannattaa pitää auki. Veikkaan, että ne ovat nytkin enemmän auki kuin monilla niin kutsutuilla kriitikoilla.
Kun Suomi siirtyi eurovaluuttaan loppuvuodesta 2001, mummoni oli ensimmäisten joukossa ajan hermolla. Ei puhettakaan markkaan takertumisesta. Kun kävin isäni ja kolmen velipuoleni kanssa mummolassa ensimmäisen kerran eurovaluuttaan siirtymisen jälkeen, mummoni oli ostanut viisi (5) kappaletta eurolaskimia, joilla valuuttamuunnos kävisi helposti. Vendla-mummoni tosin ei laskimia tarvinnut, hän muisti kertoimen ja osasi laskeakin ihan itse.
Toinen asia, jossa mummostani sopisi ottaa mallia, olisi suhtautumisessa erilaisiin maailmankatsomuksiin. Mummoni vietti lapsuudessani joulut kotonani, ja kerran ovikello soi. Vendla-mummo oli ensimmäinen ehtimässä avaamaan. Oven takana oli kaksi naista, Jehovan todistajaa muistaakseni, jotka aloittivat varsin herttaisella nuotilla "Hyvää päivää. Te varmasti ihmettelette...", mihin mummoni täräytti "Ja minä en ihmettele mitään". Mistä nämä naispolot säikähtivät sen verran että jäi pelastuksen tarjoaminen aika lyhyeksi.
Vendla-mummo piti silmänsä aina auki. Ne kannattaa pitää auki. Veikkaan, että ne ovat nytkin enemmän auki kuin monilla niin kutsutuilla kriitikoilla.
Pappa's språk, mamma's språk, barnehagespråk
Moni toisen kotimaisen kielen eli siis niin sanotun pakkoruotsin vastustaja perustelee vastustamisensa sillä että heidän mielestään ihminen ei voisi oppia montaa kieltä ja että yhden kielen osaaminen olisi pois muista kielistä. Asia on tismalleen päinvastoin.
Poikani on oppinut alusta alkaen kolmikieliseksi. Silti hänellä on yksi mieli, vaikka monta kieltä. Hän on ollut alusta asti hyvin looginen kielenkäyttäjä: hän itse käsitteellistää kielenkäyttötilanteensa "pappa's språk (suomi), mamma's språk (ruotsi) ja barnehagespråk (norja). Norja on siis kieli, jota puhutaan päiväkodissa, ruotsia äidin ja tämän läheisten ja suomea isän (siis minun) ja tämän läheisten kanssa. Joskus hän vielä erikseen varmistaa, että tuleeko se ja se hänen tapaamansa ihminen puhumaan pappa's språkia.
Poikani on oppinut pienestä pitäen hyvin luovaksi kielenkäyttäjäksi. Hän rakastaa kielellä leikittelyä, ja kasvaessaan hän on oppinut jo koettelemaan tyylilajien rajoja, koska hän on oppinut sen, että on erilaisia kielenkäyttötilanteita ja että ihmiset puhuvat eri kieliä, monet jopa useita. Jos tämä onnistuu 4-vuotiaalta, ei se voi olla liikaa vaadittu aikuiseltakaan. Kai?
Poikani on oppinut alusta alkaen kolmikieliseksi. Silti hänellä on yksi mieli, vaikka monta kieltä. Hän on ollut alusta asti hyvin looginen kielenkäyttäjä: hän itse käsitteellistää kielenkäyttötilanteensa "pappa's språk (suomi), mamma's språk (ruotsi) ja barnehagespråk (norja). Norja on siis kieli, jota puhutaan päiväkodissa, ruotsia äidin ja tämän läheisten ja suomea isän (siis minun) ja tämän läheisten kanssa. Joskus hän vielä erikseen varmistaa, että tuleeko se ja se hänen tapaamansa ihminen puhumaan pappa's språkia.
Poikani on oppinut pienestä pitäen hyvin luovaksi kielenkäyttäjäksi. Hän rakastaa kielellä leikittelyä, ja kasvaessaan hän on oppinut jo koettelemaan tyylilajien rajoja, koska hän on oppinut sen, että on erilaisia kielenkäyttötilanteita ja että ihmiset puhuvat eri kieliä, monet jopa useita. Jos tämä onnistuu 4-vuotiaalta, ei se voi olla liikaa vaadittu aikuiseltakaan. Kai?
26.3.2012
Katoavatko palvelut ja demokratia kuntien mukana?
Kaikki minua tuntevat ja tätä blogia seuranneet tietävät, että olen parantumaton metropolisaurus, enkä näe kuntia itseisarvoisina. Kunnat ovat - käyttäen sosiologi Ralf Dahrendorfin käsitteistöä - gesellschaft-tyyppisiä yhteisöjä, joiden tehtävä on tuottaa palveluita asukkailleen, ja identiteettityö jääköön yhdistyksille ja muille yhdessäoloyhdistyksille eli gemeinschafteille.
Suomessa tulee kuntien määrä vähenemään joka tapauksessa, eikä tämä ole mielipide- tai ideologinen kysymys. Ideologinen kysymys on korkeintaan se, miten palvelut katsotaan tarkoituksenmukaisiksi järjestää. Koska moni on huolissaan siitä, että suuremmissa yksiköissä vaikuttamistyö pakenisi asukasta, seuraavaksi esitän Oslon mallin vastalääkkeeksi.
Asuessani muutamia vuosia sitten Norjassa, osallistuin Oslossa kotikaupunginosani Sagenen paikallisdemokratiaan. Oslo on jaettu 27 kaupunginosaan, jotka vastaavat asukkaidensa peruspalveluiden järjestämisestä. Tämän lisäksi paikallisdemokratiastakin on huolehdittu; kaupunginosissa toimii kaupunginosavaltuustot, joihin valitaan edustajat kunnallisvaalien yhteydessä. Kaupunginosavaltuustot saavat pienen budjetin, ja niillä on rajallinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, minne kunnalliset palvelut sijoitetaan kaupunginosan sisällä ja miten paikallisympäristöä hoidetaan, niin kauan kuin tämä ei ole ristiriidassa kuntatason strategioinnin kanssa.
Identiteettityötä ei voi samalla tavalla systematisoida kuin paikallisvaikuttamisen menetelmiä ja palvelujen tarjontaa, mutta Oslossa toimii paikallisagendaryhmiä, joihin voi mennä mukaan kuka tahansa. Ne antavat mahdollisuuden vaikuttaa oman alueensa ympäristön ja kulttuuriperinnön tallentamiseen, eteenpäin siirtämiseen ja kehittämiseen. Eikä kukaan estä menemästä mukaan jonkin muunkin kuin oman kotialueensa toimintaan, jos kokee alueen omakseen.
Jos ja kun Suomessa kuntien määrä joka tapauksessa tulee vähenemään, tässäpä yksi malli sovellettavaksi. Tosin Oslonkaan mallia ei kannata sokeasti ihannoida: kun kaupunginosat vastaavat palveluiden tarjonnasta, siinä voi kuitenkin käydä niin että kun esimerkiksi lasten määrä yllättäen hyppääkin kattoon, ettei päivähoitopaikkaa löydykään omasta kaupunginosasta. No, siinä tapauksessa kunta sitoutuu järjestämään sen naapurikaupunginosasta. Hyvä, mutta jos kaupunginosa olisi malliltaan suunnikas, jonka kärjestä kärkeen olisi viisi kilometriä ja se päiväkoti sen naapurisuunnikkaan vastakkaisessa kulmassa, etäisyyttä saattaakin olla 10 kilometriä, joka pitää kiertää keskustan kautta, jopa kahdella liikennevälineen vaihdolla. Pahimmillaan päiväkotimatkoihin voi tässäkin järjestelmässä mennä neljä tuntia päivässä.
Jotta tämänkaltaiset tilanteet voitaisiin välttää, tarvitaan kokonaisvaltaista yhdyskuntasuunnittelua: liikenteen, kaavoituksen, viheralueiden ja palveluiden yhteissuunnittelua. Juuri tämän vuoksi tarvitaankin kuntatason hallintoa, mutta myös nykyiset kuntarajat ylittävää suunnittelua, joka sujuu juoheimmin silloin kun kuntarajat poistetaan. Porvoossa kaupunginosademokratia voisi tarkoittaa kylätoimikuntia, Helsingissä Oslon mallin suorempaa soveltamista.
Aikaisempia aihetta sivuavia kirjoituksiani voi lukea tämän blogin asiasanahaulla, mutta jos on kiinnostunut enemmän Oslon paikallishallinnosta, kannattaa aloittaa paikallisagendatoiminnasta kertovasta tekstistäni, jonne pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Suomessa tulee kuntien määrä vähenemään joka tapauksessa, eikä tämä ole mielipide- tai ideologinen kysymys. Ideologinen kysymys on korkeintaan se, miten palvelut katsotaan tarkoituksenmukaisiksi järjestää. Koska moni on huolissaan siitä, että suuremmissa yksiköissä vaikuttamistyö pakenisi asukasta, seuraavaksi esitän Oslon mallin vastalääkkeeksi.
Asuessani muutamia vuosia sitten Norjassa, osallistuin Oslossa kotikaupunginosani Sagenen paikallisdemokratiaan. Oslo on jaettu 27 kaupunginosaan, jotka vastaavat asukkaidensa peruspalveluiden järjestämisestä. Tämän lisäksi paikallisdemokratiastakin on huolehdittu; kaupunginosissa toimii kaupunginosavaltuustot, joihin valitaan edustajat kunnallisvaalien yhteydessä. Kaupunginosavaltuustot saavat pienen budjetin, ja niillä on rajallinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, minne kunnalliset palvelut sijoitetaan kaupunginosan sisällä ja miten paikallisympäristöä hoidetaan, niin kauan kuin tämä ei ole ristiriidassa kuntatason strategioinnin kanssa.
Identiteettityötä ei voi samalla tavalla systematisoida kuin paikallisvaikuttamisen menetelmiä ja palvelujen tarjontaa, mutta Oslossa toimii paikallisagendaryhmiä, joihin voi mennä mukaan kuka tahansa. Ne antavat mahdollisuuden vaikuttaa oman alueensa ympäristön ja kulttuuriperinnön tallentamiseen, eteenpäin siirtämiseen ja kehittämiseen. Eikä kukaan estä menemästä mukaan jonkin muunkin kuin oman kotialueensa toimintaan, jos kokee alueen omakseen.
Jos ja kun Suomessa kuntien määrä joka tapauksessa tulee vähenemään, tässäpä yksi malli sovellettavaksi. Tosin Oslonkaan mallia ei kannata sokeasti ihannoida: kun kaupunginosat vastaavat palveluiden tarjonnasta, siinä voi kuitenkin käydä niin että kun esimerkiksi lasten määrä yllättäen hyppääkin kattoon, ettei päivähoitopaikkaa löydykään omasta kaupunginosasta. No, siinä tapauksessa kunta sitoutuu järjestämään sen naapurikaupunginosasta. Hyvä, mutta jos kaupunginosa olisi malliltaan suunnikas, jonka kärjestä kärkeen olisi viisi kilometriä ja se päiväkoti sen naapurisuunnikkaan vastakkaisessa kulmassa, etäisyyttä saattaakin olla 10 kilometriä, joka pitää kiertää keskustan kautta, jopa kahdella liikennevälineen vaihdolla. Pahimmillaan päiväkotimatkoihin voi tässäkin järjestelmässä mennä neljä tuntia päivässä.
Jotta tämänkaltaiset tilanteet voitaisiin välttää, tarvitaan kokonaisvaltaista yhdyskuntasuunnittelua: liikenteen, kaavoituksen, viheralueiden ja palveluiden yhteissuunnittelua. Juuri tämän vuoksi tarvitaankin kuntatason hallintoa, mutta myös nykyiset kuntarajat ylittävää suunnittelua, joka sujuu juoheimmin silloin kun kuntarajat poistetaan. Porvoossa kaupunginosademokratia voisi tarkoittaa kylätoimikuntia, Helsingissä Oslon mallin suorempaa soveltamista.
Aikaisempia aihetta sivuavia kirjoituksiani voi lukea tämän blogin asiasanahaulla, mutta jos on kiinnostunut enemmän Oslon paikallishallinnosta, kannattaa aloittaa paikallisagendatoiminnasta kertovasta tekstistäni, jonne pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
24.3.2012
Pilvee, pilvee
Olen viimeisen vuoden-kahden aikana törmännyt käsitteeseen "pilvipalvelu". En käsitä, mitä se on. Luonteeltani tiedonhaluisena tarkistin asian Wikipediasta:
"Pilvipalvelut (cloud services) ovat "pilvessä" tarjottavia palveluita. Palveluiden pääluokat ovat SaaS (Software as a Service), IaaS (Infrastructure as a Service) ja PaaS (Platform as a Service)."
Wikipedian pilvipalveluita käsittelevä luku kuitenkaan ei aloita käsitteen määrittelyllä, vaan taustakäsitteellä:
"Pilvilaskenta tarkoittaa internetissä (eli "pilvessä") tapahtuvaa tietotekniikan (eli "laskennan") kehitystä ja käyttöä. Käsitteenä se kuvaa paradigman muutosta, jossa palvelu tarjotaan "pilvessä", jonka teknisiä yksityiskohtia palvelun käyttäjät eivät voi nähdä tai hallita. Pilvilaskenta kuvaa uutta tietoteknisten palveluiden tuottamisen, käyttämisen ja toimittamisen mallia, johon liittyy internetin yli palveluna tarjottuja dynaamisesti skaalautuvia ja virtuaalisia resursseja.
Käsitettä "pilvi" käytetään kielikuvana, jolla viitataan internetiin siten kuin se usein esitetään tietoverkkojen kaaviokuvissa, sekä abstraktiona monimutkaiselle infrastruktuurille, jonka se verhoaa."
Mitä ihmettä? Tästähän voisi melkein saada käsityksen, että puhutaan turkkilaisesta saunasta. Sitäpaitsi, minkä palvelun teknisiä yksityiskohtia käyttäjät voisivat hallita ja nähdä? Kun istun taksissa, en näe moottoria, enkä sitäpaitsi hallitse sitä, koska sitä hallitsee kuljettaja. Dynaamisesti skaalautuva? Onko kyse siis painonnostosta? Kun joskus harjoittelin penkkipunnerrusta, sovelsin niin sanottua pyramidimenetelmää, jossa aloitin ja lopetin pienemmillä painoilla ja pitemmillä sarjoilla ja keskellä oli isoin paino, esimerkiksi 30 x 50 - 20 x 60 - 10 x 70 - 20 x 60 - 30 x 50. Rautaa liikkuu, ja silleen. Siinä on teille dynaaminen skaala.
Sitten tietysti on jäänyt vielä yksi mahdollisuus. Että joko palvelun tuottajat tai käyttäjät ovat nauttineet pilveä. Veikkaan edellistä ryhmää.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän paradigmat kulkevat ohitse. Eikä niitä saa kiinni. Koska ne ovat kuin ... pilveä.
"Pilvipalvelut (cloud services) ovat "pilvessä" tarjottavia palveluita. Palveluiden pääluokat ovat SaaS (Software as a Service), IaaS (Infrastructure as a Service) ja PaaS (Platform as a Service)."
Wikipedian pilvipalveluita käsittelevä luku kuitenkaan ei aloita käsitteen määrittelyllä, vaan taustakäsitteellä:
"Pilvilaskenta tarkoittaa internetissä (eli "pilvessä") tapahtuvaa tietotekniikan (eli "laskennan") kehitystä ja käyttöä. Käsitteenä se kuvaa paradigman muutosta, jossa palvelu tarjotaan "pilvessä", jonka teknisiä yksityiskohtia palvelun käyttäjät eivät voi nähdä tai hallita. Pilvilaskenta kuvaa uutta tietoteknisten palveluiden tuottamisen, käyttämisen ja toimittamisen mallia, johon liittyy internetin yli palveluna tarjottuja dynaamisesti skaalautuvia ja virtuaalisia resursseja.
Käsitettä "pilvi" käytetään kielikuvana, jolla viitataan internetiin siten kuin se usein esitetään tietoverkkojen kaaviokuvissa, sekä abstraktiona monimutkaiselle infrastruktuurille, jonka se verhoaa."
Mitä ihmettä? Tästähän voisi melkein saada käsityksen, että puhutaan turkkilaisesta saunasta. Sitäpaitsi, minkä palvelun teknisiä yksityiskohtia käyttäjät voisivat hallita ja nähdä? Kun istun taksissa, en näe moottoria, enkä sitäpaitsi hallitse sitä, koska sitä hallitsee kuljettaja. Dynaamisesti skaalautuva? Onko kyse siis painonnostosta? Kun joskus harjoittelin penkkipunnerrusta, sovelsin niin sanottua pyramidimenetelmää, jossa aloitin ja lopetin pienemmillä painoilla ja pitemmillä sarjoilla ja keskellä oli isoin paino, esimerkiksi 30 x 50 - 20 x 60 - 10 x 70 - 20 x 60 - 30 x 50. Rautaa liikkuu, ja silleen. Siinä on teille dynaaminen skaala.
Sitten tietysti on jäänyt vielä yksi mahdollisuus. Että joko palvelun tuottajat tai käyttäjät ovat nauttineet pilveä. Veikkaan edellistä ryhmää.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän paradigmat kulkevat ohitse. Eikä niitä saa kiinni. Koska ne ovat kuin ... pilveä.
23.3.2012
Minä, reservin sivari
Kun tänään sain täytettäväkseni työterveystarkastuksen esitietolomakkeita, systeemi herjasi jo alkumetreillään. En osannut ottaa yksiselitteistä kantaa siihen, millä tavalla olen suhtautunut asevelvollisuuteen. Ja kun tilttasin minä, tilttasi myös kone.
Julkisiin tehtäviin pyrkivistä ihmisistä joka tapauksessa pyritään kaivamaan kaikki epäilyttävä esille. Teen tämän mahdottomaksi paljastamalla itse ennen kuin kukaan toinen ehtii, että olen reservin sivari. Tai siviilin tykkimies.
Suomessa oli voimassa v. 1991-1992 joitakin aikoja laki, joka jätti porsaanreiän: se mahdollisti siviiliin siirtymisen esimerkiksi 9,5 kk miehille 8 kuukaudessa, tarkemmin sanoen 239 vuorokaudessa ilman että he olisivat olleet velvollisia suorittamaan tätä jäljelle jäänyttä 46 päivää siviilipalveluksena missään. Tästä hyvästä he saivat sivarin paperit. Tätä porsaanreikää ehti käyttää yhteensä muistaakseni jotakin 60-70 nuorukaista, omasta varuskunnastani neljä. Sitten se tukittiin.
Kokoomusnuorena leikittelin alussa aliupseerikoulun käymisellä. Mitä enemmän vietin öitä kasarmilla, ymmärsin että olen Masi tai Uuno armeijassa, ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen kyseenalaistanut silkkaan muodolliseen asemaan pohjaavat auktoriteetit.
Toki olisinhan minä voinut sen intin loppuunkin käydä. Mutta ei se olisi ollut herkkua. Ilta- ja viikonloppulomat olin polttanut, koska olin kilttinä jaellut varusmieskavereilleni niin avokätisesti vk-tsettejä että joskus iltavahvuuslaskennoissa oli vain kolmisen varusmiestä paikalla.
Piti päästä siis pois. Armeija oli tullut nähtyä, en olisi siellä oppinutkaan enää mitään (mielestäni armeija voitaisiin ihan hyvin lyhentää kahteen-kolmeen kuukauteen, sillä siinä ajassa kyllä oppii rynkyn pyöräytykset ja hattumarssit. Minä en oppinut. Ammuin vahingossa vierustoverin tauluunkin. En sentään naamatauluun).
Koska suoritin varusmiespalvelukseni loppuajan varuskuntalehden päätoimittajana ja kävin useasti pääesikunnassa, minulla oli hallussani tietoa jota useimmilla varusmiestovereillani ei ollut. Olen aina pitänyt tietoa julkisena omaisuutena ja kutsumuksenani ja velvollisuutenani on sen jakaminen. Otinkin kopioita varusmieslaista yhtä monta kuin kasarmissani oli huoneita ja jaoin niitä yhden per kasarmini huone. Lähtöpäivänä meitä oli yhdessä vuotavassa kuplavolkkarissa neljä nuorukaista, jotka ensimmäisenä työnään suuntasivat Herttoniemen alkoon ja sitten juhlimaan.
Yritykseni rapauttaa Suomen puolustustahto ja -taito huomattiin, sillä ystäväni kuuli erään upseerin sanovan että jos olisi sota niin minut, agitaattorin, hän ampuisi ensimmäisenä. Ja patterin päällikkö yritti huolestuneena udella että mikä mättää, tarvitsenko rahaa vai naisia. No, ei se niistä mättänyt.
Suomen puolustaminen on kyllä ehdottoman tärkeää. Sitä pitää puolustaa öljy-ja ydinonnettomuuksilta, kyberhyökkäyksiltä ja sen rajoja pitää ehdottomasti puolustaa sisäänpäin sulkeutumista vastaan.
Mikä oli tarinan opetus? Todellisuus voi siis olla huomattavasti kyselyiden jaa-ei-asteikkoja monimutkaisempi.
Julkisiin tehtäviin pyrkivistä ihmisistä joka tapauksessa pyritään kaivamaan kaikki epäilyttävä esille. Teen tämän mahdottomaksi paljastamalla itse ennen kuin kukaan toinen ehtii, että olen reservin sivari. Tai siviilin tykkimies.
Suomessa oli voimassa v. 1991-1992 joitakin aikoja laki, joka jätti porsaanreiän: se mahdollisti siviiliin siirtymisen esimerkiksi 9,5 kk miehille 8 kuukaudessa, tarkemmin sanoen 239 vuorokaudessa ilman että he olisivat olleet velvollisia suorittamaan tätä jäljelle jäänyttä 46 päivää siviilipalveluksena missään. Tästä hyvästä he saivat sivarin paperit. Tätä porsaanreikää ehti käyttää yhteensä muistaakseni jotakin 60-70 nuorukaista, omasta varuskunnastani neljä. Sitten se tukittiin.
Kokoomusnuorena leikittelin alussa aliupseerikoulun käymisellä. Mitä enemmän vietin öitä kasarmilla, ymmärsin että olen Masi tai Uuno armeijassa, ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen kyseenalaistanut silkkaan muodolliseen asemaan pohjaavat auktoriteetit.
Toki olisinhan minä voinut sen intin loppuunkin käydä. Mutta ei se olisi ollut herkkua. Ilta- ja viikonloppulomat olin polttanut, koska olin kilttinä jaellut varusmieskavereilleni niin avokätisesti vk-tsettejä että joskus iltavahvuuslaskennoissa oli vain kolmisen varusmiestä paikalla.
Piti päästä siis pois. Armeija oli tullut nähtyä, en olisi siellä oppinutkaan enää mitään (mielestäni armeija voitaisiin ihan hyvin lyhentää kahteen-kolmeen kuukauteen, sillä siinä ajassa kyllä oppii rynkyn pyöräytykset ja hattumarssit. Minä en oppinut. Ammuin vahingossa vierustoverin tauluunkin. En sentään naamatauluun).
Koska suoritin varusmiespalvelukseni loppuajan varuskuntalehden päätoimittajana ja kävin useasti pääesikunnassa, minulla oli hallussani tietoa jota useimmilla varusmiestovereillani ei ollut. Olen aina pitänyt tietoa julkisena omaisuutena ja kutsumuksenani ja velvollisuutenani on sen jakaminen. Otinkin kopioita varusmieslaista yhtä monta kuin kasarmissani oli huoneita ja jaoin niitä yhden per kasarmini huone. Lähtöpäivänä meitä oli yhdessä vuotavassa kuplavolkkarissa neljä nuorukaista, jotka ensimmäisenä työnään suuntasivat Herttoniemen alkoon ja sitten juhlimaan.
Yritykseni rapauttaa Suomen puolustustahto ja -taito huomattiin, sillä ystäväni kuuli erään upseerin sanovan että jos olisi sota niin minut, agitaattorin, hän ampuisi ensimmäisenä. Ja patterin päällikkö yritti huolestuneena udella että mikä mättää, tarvitsenko rahaa vai naisia. No, ei se niistä mättänyt.
Suomen puolustaminen on kyllä ehdottoman tärkeää. Sitä pitää puolustaa öljy-ja ydinonnettomuuksilta, kyberhyökkäyksiltä ja sen rajoja pitää ehdottomasti puolustaa sisäänpäin sulkeutumista vastaan.
Mikä oli tarinan opetus? Todellisuus voi siis olla huomattavasti kyselyiden jaa-ei-asteikkoja monimutkaisempi.
22.3.2012
Ei enää kovin nuoret nuorisosyrjäytyneet
On erinomaisen tarpeellista, että nykyhallitus ja presidentti ottavat nuorisotakuun vakavasti, tosin tuore budjetin "kehyshiiri" jättää kunnille melkoisen huonot eväät tämän toteuttamiseen. Matkassa on monta mutkaa.
Joskin jokainen alle 25-vuotias työtön saisikin opiskelupaikan, kohtaanto-ongelma tutkintojen ja työpaikkojen välillä jää edelleen ratkaisematta. Kaikki koulutus on toki hyödyllistä, mutta ei kannata valmistaa nuoria ei-mihinkään. Ei sitäpaitsi kaikista kunnista löydy toisen asteen koulutusta, ei edes työpaikkoja.
Nuorisolaki laskee alle 30-vuotiaat nuoriin. Tämä onkin paikallaan. Monilla kolmekymppisillä on siinä ja siinä, ovatko he etabloituneet - suomeksi vakiintuneet - oikein mihinkään. Jos kehyshiiri kaventaa entisestäänkin kuntien mahdollisuuksia huolehtia peruspalveluistaan, voin kuvitella että 25-29 -vuotiaat jäävät nyt heitteille, puhumattakaan niistä, jotka ovat nelikymppisinä nuorisotyöttömiä koska eivät ikinä ole päässeet edes putken alkuun vailla omaa syytään.
Tunnen aika läheisestikin pari jotenkin huomaamatta tähän ikäluokkaan solahtanutta nuorta, jotka lähestyvät kohta varhaiskeski-ikää. On hankalaa keksiä mitä alkaisi tekemään isoina jos ei ole välttämättä edes keksinyt olevansa iso. Heidän kohdallaan on teoriaa saivarrella siitä, onko keppi ennen porkkanaa. Kyllä he elämälleen onneksi saavat mielekkyyttä, kukin omilla tavoillaan, kuka urheilusta ja toinen musiikista ja kirjallisuudesta.
Mitä eväitä budjettihiiri antaisi sellaisen kohta kolmekymppisen nuoren elämään, joka ei ole löytänyt itselleen reitistöä lukiosta, ammattikoulutuksesta, työharjoitteluiden, pajatoiminnan, työllistämiskurssien, armeijan tai siviilipalveluksenkaan kautta? Tai mistä työpaikka ikäiselleni nelikymppiselle nyt terveelle henkilölle, joka valmistui diplomi-insinööriksi vast'ikään mutta jonka työhistorian vakava onnettomuus miltei pyyhki pois, joka on samalla viivalla 25-vuotiaan vastavalmistuneen kanssa olevana työnantajien mielestä jotenkin ehkä epäilyttävä?
Tämä diplomi-insinööriystäväni esitti minulle vähintään puolivakavissaan, että ehkä sietäisi harkita työpaikkojen vaihtamisen kieltämistä jossakin tietyssä määräajassa, koska työpaikat kiertävät niille, jotka ovat jo töissä ja työelämän ulkopuolella olevat jäävät nuolemaan näppejään. Tällöin työpaikkaa saisi vaihtaa ainoastaan esimerkiksi jos joutuu työpaikkakiusatuksi tai jos saa perheenlisäystä eikä palkka enää riitä. Huonosta saa siis vaihtaa parempaan, mutta ei hyvästä. Työelämä, osallistuminen ja syrjäytyminen kasautuvat ja vahvistavat toinen toisiaan. Yhteiskunta polarisoituu osaajiin ja toivonsa heittäviin.
Ei toivo kuitenkaan ole mennyttä. Toivo on sosiaalisissa yrityksissä, joiden toiminta-ajatus perustuu yhteiskunnalliseen vastuunkantoon ja osatyökykyisyyden näkemiseen voimavarana. Toivo on myös perustulossa, joka mahdollistaisi nykyisiä apujärjestelmiä joustavammin itsensä sivistämisen ja kaikenlaisen tuottavan ja hyödyllisen tekemisen kokeilemisen niin että niitä ahaa-elämyksiäkin siitä, mitä voisi tehdä isona saattaisi löytyä.
Joskin jokainen alle 25-vuotias työtön saisikin opiskelupaikan, kohtaanto-ongelma tutkintojen ja työpaikkojen välillä jää edelleen ratkaisematta. Kaikki koulutus on toki hyödyllistä, mutta ei kannata valmistaa nuoria ei-mihinkään. Ei sitäpaitsi kaikista kunnista löydy toisen asteen koulutusta, ei edes työpaikkoja.
Nuorisolaki laskee alle 30-vuotiaat nuoriin. Tämä onkin paikallaan. Monilla kolmekymppisillä on siinä ja siinä, ovatko he etabloituneet - suomeksi vakiintuneet - oikein mihinkään. Jos kehyshiiri kaventaa entisestäänkin kuntien mahdollisuuksia huolehtia peruspalveluistaan, voin kuvitella että 25-29 -vuotiaat jäävät nyt heitteille, puhumattakaan niistä, jotka ovat nelikymppisinä nuorisotyöttömiä koska eivät ikinä ole päässeet edes putken alkuun vailla omaa syytään.
Tunnen aika läheisestikin pari jotenkin huomaamatta tähän ikäluokkaan solahtanutta nuorta, jotka lähestyvät kohta varhaiskeski-ikää. On hankalaa keksiä mitä alkaisi tekemään isoina jos ei ole välttämättä edes keksinyt olevansa iso. Heidän kohdallaan on teoriaa saivarrella siitä, onko keppi ennen porkkanaa. Kyllä he elämälleen onneksi saavat mielekkyyttä, kukin omilla tavoillaan, kuka urheilusta ja toinen musiikista ja kirjallisuudesta.
Mitä eväitä budjettihiiri antaisi sellaisen kohta kolmekymppisen nuoren elämään, joka ei ole löytänyt itselleen reitistöä lukiosta, ammattikoulutuksesta, työharjoitteluiden, pajatoiminnan, työllistämiskurssien, armeijan tai siviilipalveluksenkaan kautta? Tai mistä työpaikka ikäiselleni nelikymppiselle nyt terveelle henkilölle, joka valmistui diplomi-insinööriksi vast'ikään mutta jonka työhistorian vakava onnettomuus miltei pyyhki pois, joka on samalla viivalla 25-vuotiaan vastavalmistuneen kanssa olevana työnantajien mielestä jotenkin ehkä epäilyttävä?
Tämä diplomi-insinööriystäväni esitti minulle vähintään puolivakavissaan, että ehkä sietäisi harkita työpaikkojen vaihtamisen kieltämistä jossakin tietyssä määräajassa, koska työpaikat kiertävät niille, jotka ovat jo töissä ja työelämän ulkopuolella olevat jäävät nuolemaan näppejään. Tällöin työpaikkaa saisi vaihtaa ainoastaan esimerkiksi jos joutuu työpaikkakiusatuksi tai jos saa perheenlisäystä eikä palkka enää riitä. Huonosta saa siis vaihtaa parempaan, mutta ei hyvästä. Työelämä, osallistuminen ja syrjäytyminen kasautuvat ja vahvistavat toinen toisiaan. Yhteiskunta polarisoituu osaajiin ja toivonsa heittäviin.
Ei toivo kuitenkaan ole mennyttä. Toivo on sosiaalisissa yrityksissä, joiden toiminta-ajatus perustuu yhteiskunnalliseen vastuunkantoon ja osatyökykyisyyden näkemiseen voimavarana. Toivo on myös perustulossa, joka mahdollistaisi nykyisiä apujärjestelmiä joustavammin itsensä sivistämisen ja kaikenlaisen tuottavan ja hyödyllisen tekemisen kokeilemisen niin että niitä ahaa-elämyksiäkin siitä, mitä voisi tehdä isona saattaisi löytyä.
21.3.2012
Kiitos Olli Salinille, hengenpelastajalleni
Kun vanhempani erosivat, sain mahdollisuuden sanoa sanaseni siitä, halusinko asua jatkossa äitini vai isäni kanssa. Valitsin äidin, koska kuusivuotiaan oikeudentunto sanoi isäni tehneen väärin. Toinen minua samaan suuntaan motivoiva seikka oli mahdollisuus pysyä lapsuudenkodissani. Lähtiessäni isäni matkaan, olisin samalla hyväksynyt elämääni toisen naisen äitini lisäksi, ei sentään sijaan.
Elämäni eroperheen lapsena opetti minut hyvin varhain ymmärtämään elämän taloudellisia realiteetteja, mm. 500 ja 600 markan elatusavun välisen erotuksen. Minua kotona hoitaneen synnynnäisesti sydänvikaisen äitini terveys ei kestänyt niitä töitä, joita hän kansalaiskoulupohjalla meitä elättääkseen teki, joten hyvinvointivaltion apu tuli meille tutuksi.
Syntymäpäivän kunniaksi on paikallaan kiittää syntymäpäiväsankaria. Kun hyvinvointivaltion viralliset rajat tulivat vastaan, silloin meistä otti kopin Olli Salin. Näin äitini on minulle kertonut. En voi kiittää Olli Salinia siitä, mitä minusta on tullut, mutta kiitän Ollia merkittävästä avusta äidilleni, joka sai ehkä ratkaisevan tuuppauksen joidenkin sudenkuoppien ylitse. Ja ilman äitiäni en minäkään olisi tässä. Tämän avun ansiosta luotan siihen, että todellisessa hädässä hyvinvointivaltiossa on mahdollisuus ylittää epäinhimilliset normit ja soveltaa inhimillistä tarveharkintaa. Olli on viranomainen, joka on opettanut minulle että viranomaisillakin on ihmiskasvot. Hän antaa toivoa siitä että harmaimpienkin pilvien läpi voi pilkistää aurinko. Kiitos Olli!
Elämäni eroperheen lapsena opetti minut hyvin varhain ymmärtämään elämän taloudellisia realiteetteja, mm. 500 ja 600 markan elatusavun välisen erotuksen. Minua kotona hoitaneen synnynnäisesti sydänvikaisen äitini terveys ei kestänyt niitä töitä, joita hän kansalaiskoulupohjalla meitä elättääkseen teki, joten hyvinvointivaltion apu tuli meille tutuksi.
Syntymäpäivän kunniaksi on paikallaan kiittää syntymäpäiväsankaria. Kun hyvinvointivaltion viralliset rajat tulivat vastaan, silloin meistä otti kopin Olli Salin. Näin äitini on minulle kertonut. En voi kiittää Olli Salinia siitä, mitä minusta on tullut, mutta kiitän Ollia merkittävästä avusta äidilleni, joka sai ehkä ratkaisevan tuuppauksen joidenkin sudenkuoppien ylitse. Ja ilman äitiäni en minäkään olisi tässä. Tämän avun ansiosta luotan siihen, että todellisessa hädässä hyvinvointivaltiossa on mahdollisuus ylittää epäinhimilliset normit ja soveltaa inhimillistä tarveharkintaa. Olli on viranomainen, joka on opettanut minulle että viranomaisillakin on ihmiskasvot. Hän antaa toivoa siitä että harmaimpienkin pilvien läpi voi pilkistää aurinko. Kiitos Olli!
Voiko Postin kanssa solmia välirauhan?
Suhteeni Postiin on tunnetusti ongelmallinen, mikä ilmenee viime marraskuussa täällä Postille esittämästäni sodanjulistuksesta (kts.klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa). Viime aikoina, tarkemmin ottaen tämän sodanjulistuksen jälkeen, on näyttänyt siltä että Posti olisi parantanut tapansa. Veikkaaja on myöhästynyt vain kerran, ja silloin keliolosuhteet olivat niin mahdottomat ettei paikalle olisi päässyt edes Pasilla.
Olinkin jo miettinyt että josko olisin valmis sytyttämään rauhanpiipun ja tarjoamaan sen Postille. Mutta ei sittenkään. Nyt toi posti Amazonista tilaamani ison, yhteensä 17 cd:n lähetyksen suoraan kotiovelleni. Eivät onneksi Johnny Cash, Amy Winehouse, Erik Satie ja Franz Liszt kelvanneet naapureilleni. Eivät ole musikaalisia. Ovat korvansa tuohesta. Eikä sentään tullut minusta vastapäätä sijaitsevan Porvoonseudun musiikkiopiston sivulainasto rajattomalla laina-ajalla.
Olinkin jo miettinyt että josko olisin valmis sytyttämään rauhanpiipun ja tarjoamaan sen Postille. Mutta ei sittenkään. Nyt toi posti Amazonista tilaamani ison, yhteensä 17 cd:n lähetyksen suoraan kotiovelleni. Eivät onneksi Johnny Cash, Amy Winehouse, Erik Satie ja Franz Liszt kelvanneet naapureilleni. Eivät ole musikaalisia. Ovat korvansa tuohesta. Eikä sentään tullut minusta vastapäätä sijaitsevan Porvoonseudun musiikkiopiston sivulainasto rajattomalla laina-ajalla.
20.3.2012
Maata ei voi omistaa
Me, ihmiset, emme voi omistaa maata. Me kuulumme maalle, olemme luontokappaleita, uskommekin sitten luomis- tai evoluutioteoriaan. Korkeintaan voimme kuvitella, että maailma toimii siten, että voimme ostaa maahan käyttöoikeutta: oikeutta viljellä ja rakentaa.
Me maksamme maan käyttöoikeudesta "suojaksi" muiden vastaavia oikeusvaateita vastaan, mutta emme edelleenkään omista maata. Me voimme rakentaa maallemme kanavia, mutta emme päätä, milloin siellä aurinko laskee. Me voimme yrittää haudata maahan, sopivan suojaiseen paikkaan sanomalehtiä, mutta siltikin korvasienet päättävät olla tulematta.
Ei tarvitse pelätä. En ole ehdottamassa lakia, jossa niin kutsuttu maaomaisuus sosialisoidaan tai järjestämässä mitään aktivismia ihmisten tonteille. Tämä on kuitenkin vankkumaton vakaumukseni. Me saamme, ihmiset, olla maan päällä aika rajallisen ajan. Olkaamme siitäkin kiitollisia.
Me olemme maan kiertokulussa ohimenevä välivaihe, ja omistaminen onkin yksilöpsykologinen piirre, ei luonnonlaki: meitä ajatus "omasta" tontista rauhoittaa, koska se on se paikka, johon omat muistot kiinnitetään ja jossa on koti.
Ymmärrän emotionaalisen kiinnittymisen maahan täysin: kun mummoni kuoli 10 vuotta sitten, toki me kaikki - isäni ja hänen neljä poikaansa - olimme surullisia ja tunsimme itsemme juurettomiksi, koska meiltä meni traditionaalinen kokoontumispaikka, sunnuntainen sulkapallopaikka, kissan hauta ja isäni omin käsin istuttamat puut. Vaikka se oli "meidän" paikka, emme me sitä omistaneet. Se oli paikka meidän muistoillemme ja historiallemme, ja muistoissa se aina sellaisena säilyykin vaikka se on nyt pilkottu, puut kaadettu ja maa betonoitu.
Me maksamme maan käyttöoikeudesta "suojaksi" muiden vastaavia oikeusvaateita vastaan, mutta emme edelleenkään omista maata. Me voimme rakentaa maallemme kanavia, mutta emme päätä, milloin siellä aurinko laskee. Me voimme yrittää haudata maahan, sopivan suojaiseen paikkaan sanomalehtiä, mutta siltikin korvasienet päättävät olla tulematta.
Ei tarvitse pelätä. En ole ehdottamassa lakia, jossa niin kutsuttu maaomaisuus sosialisoidaan tai järjestämässä mitään aktivismia ihmisten tonteille. Tämä on kuitenkin vankkumaton vakaumukseni. Me saamme, ihmiset, olla maan päällä aika rajallisen ajan. Olkaamme siitäkin kiitollisia.
Me olemme maan kiertokulussa ohimenevä välivaihe, ja omistaminen onkin yksilöpsykologinen piirre, ei luonnonlaki: meitä ajatus "omasta" tontista rauhoittaa, koska se on se paikka, johon omat muistot kiinnitetään ja jossa on koti.
Ymmärrän emotionaalisen kiinnittymisen maahan täysin: kun mummoni kuoli 10 vuotta sitten, toki me kaikki - isäni ja hänen neljä poikaansa - olimme surullisia ja tunsimme itsemme juurettomiksi, koska meiltä meni traditionaalinen kokoontumispaikka, sunnuntainen sulkapallopaikka, kissan hauta ja isäni omin käsin istuttamat puut. Vaikka se oli "meidän" paikka, emme me sitä omistaneet. Se oli paikka meidän muistoillemme ja historiallemme, ja muistoissa se aina sellaisena säilyykin vaikka se on nyt pilkottu, puut kaadettu ja maa betonoitu.
18.3.2012
Urheilu yhdistää ja erottaa
Lakkasin tilaamasta yhtä monien suosikkijalkapallojoukkueeni West Hamin Facebook-sivujen päivitystä kun sinne oli linkattu videota tappelusta Millwallia vastaan. En siedä sellaista, tappelua tai sen lietsontaa. Jos urheilu erottaa, pystyttää raja-aitoja ja vahvistaa aikaisempia kielteisiä sidoksia, sanoudun sellaisesta irti. Minun urheiluni yhdistää, antaa elämyksiä ja jutunjuurta. Minulle West Ham on iloinen asia, vaikka se joskus häviääkin. Viime vuosina itse asiassa melkein aina.
Minulle on jokunen itselleni aikaisemmin täysin tuntematon ihminen tullut tekemään tikusta asiaa nähdessään minun kantavan Porin Ässien kaulaliinaa. Ilahtuneina, vaikka yksi kannattaisikin Jyppiä. Suomessa West Hamin ja Millwallinkin kannattajat kuuluisivat samaan puolueeseen. Jalkapallopuolueeseen. Onneksi sentään täällä yleensä jalkapallo mielletään osaksi elämää, ei päinvastoin.
Minulle on jokunen itselleni aikaisemmin täysin tuntematon ihminen tullut tekemään tikusta asiaa nähdessään minun kantavan Porin Ässien kaulaliinaa. Ilahtuneina, vaikka yksi kannattaisikin Jyppiä. Suomessa West Hamin ja Millwallinkin kannattajat kuuluisivat samaan puolueeseen. Jalkapallopuolueeseen. Onneksi sentään täällä yleensä jalkapallo mielletään osaksi elämää, ei päinvastoin.
Tervetuloa Porvoon Vihreiden kevätkokoukseen!
Tervetuloa Porvoon Vihreiden kevätkokoukseen torstaina 29.3. kello 19 Kaupungintalon ryhmähuoneeseen! Sisäänkäynti kaupungintalon takapuolelta - siis ei torin puolelta - portaita toiseen kerrokseen ja siitä vasemmalle. Käsiteltävänä sääntömääräisiä asioita, mm. vuoden 2011 toimintakertomus. Mahdollisesti vahvistetaan myös ensimmäisiä kunnallisvaaliehdokkaita! Älä unohda myöskään saman viikon tiistaina, eli 27.2. pidettävää yhdistyksen hallituksen kokousta samassa paikassa, alkaen kello 18. Tuolloin saadaan Porvoon kunnallispoliittinen ajankohtaiskatsaus mm. kaavoituksesta.
17.3.2012
Ulkoistamalla savuttomaksi
Kun Helsinki ja moni muukin kaupunki on julistautunut savuttomiksi työympäristöiksi, niin moni muukin työpaikka on tulossa perässä. Erittäin kätevä tapa ratkaista tupakoinnin valvonnan ongelma on mahdollisimman monien julkisesti tuotettujen toimintojen ulkoistaminen liikelaitoksiin tai kokonaan.
Kirjoitin toissa kesänä (kts. klikkaamalla otsikkoa), että suuren testin kaupunkien savuttomuudelle tulevat asettamaan bussikuskit. No, mitään ongelmaa ei ole. Eiväthän he ole kaupungin työntekijöitä.
On ainakin imagon kannalta enemmän kuin ymmärrettävää että sairaalat julistautuvat savuttomiksi työpaikoiksi. Sairaalathan paitsi parantavat sairauksia, pyrkivät myös edistämään terveyttä. Potilaiden savullisuuteen ei kuitenkaan voi puuttua, sillä tällöin puututtaisiin vastoin omaa tahtoaan sairastuneiden yksilöiden itsemääräämisoikeuteen. Henkilökunnalla itsemääräämisoikeutta ei ole, koska he ovat myyneet sen työsopimuksessa työnantajalle. Tosin lienee perverssiä väittää tupakointia perustarpeeksi...
Lääkärit eivät nykyään mainittavammin kessuile, joten heitä ei massamitoin tarvitse patistaa savuttomuuteen. Tasa-arvon nimissä samojen sääntöjen on koskettava kuitenkin kaikkia, onhan kyse yhdestä ja jaetusta työympäristöstä. Kyse ei sairaalaympäristössä ole tiedosta - jota on tarjolla sairaalassa jos missä - eikä sosiaalisen paineen puuttumisesta vaan ennemminkin työntekijöiden sosioekonomisesta taustasta: matalapalkkainen hoitohenkilökunta ja hallinnon työntekijät röökaavaat ihan siinä missä muissakin työpaikoissa.
Pitäisikö hoitajien ja sihteereiden koulutustasoa sitten nostaa niin hoituisi ainakin sosiaalinen tausta? Suomessa tulee olemaan pula juuri näiden matalapalkkatöiden tekijöistä, joten ei heitä auta ryhtyä yleissivistävästi ylikouluttamaankaan. Koska koulutustasoa ei kannata nostaa, keskityttäköön ekonomisiin taustatekijöihin eli nostettakoon siis matalapalkka-alojen palkkoja mieluummin, sillä eivät ne palkankorotukset kuitenkaan mene savuna ilmaan vaan pikemminkin terveellisempään ruokavalioon!
Kirjoitin toissa kesänä (kts. klikkaamalla otsikkoa), että suuren testin kaupunkien savuttomuudelle tulevat asettamaan bussikuskit. No, mitään ongelmaa ei ole. Eiväthän he ole kaupungin työntekijöitä.
On ainakin imagon kannalta enemmän kuin ymmärrettävää että sairaalat julistautuvat savuttomiksi työpaikoiksi. Sairaalathan paitsi parantavat sairauksia, pyrkivät myös edistämään terveyttä. Potilaiden savullisuuteen ei kuitenkaan voi puuttua, sillä tällöin puututtaisiin vastoin omaa tahtoaan sairastuneiden yksilöiden itsemääräämisoikeuteen. Henkilökunnalla itsemääräämisoikeutta ei ole, koska he ovat myyneet sen työsopimuksessa työnantajalle. Tosin lienee perverssiä väittää tupakointia perustarpeeksi...
Lääkärit eivät nykyään mainittavammin kessuile, joten heitä ei massamitoin tarvitse patistaa savuttomuuteen. Tasa-arvon nimissä samojen sääntöjen on koskettava kuitenkin kaikkia, onhan kyse yhdestä ja jaetusta työympäristöstä. Kyse ei sairaalaympäristössä ole tiedosta - jota on tarjolla sairaalassa jos missä - eikä sosiaalisen paineen puuttumisesta vaan ennemminkin työntekijöiden sosioekonomisesta taustasta: matalapalkkainen hoitohenkilökunta ja hallinnon työntekijät röökaavaat ihan siinä missä muissakin työpaikoissa.
Pitäisikö hoitajien ja sihteereiden koulutustasoa sitten nostaa niin hoituisi ainakin sosiaalinen tausta? Suomessa tulee olemaan pula juuri näiden matalapalkkatöiden tekijöistä, joten ei heitä auta ryhtyä yleissivistävästi ylikouluttamaankaan. Koska koulutustasoa ei kannata nostaa, keskityttäköön ekonomisiin taustatekijöihin eli nostettakoon siis matalapalkka-alojen palkkoja mieluummin, sillä eivät ne palkankorotukset kuitenkaan mene savuna ilmaan vaan pikemminkin terveellisempään ruokavalioon!
16.3.2012
Työelämän vertikaalinen moniosaaja
Yksi monista työpaikkahaastatteluissa vastaantulevista kysymyksistä, johon pitää ottaa kantaa, on se, pyrkiikö työnhakija hahmottamaan työnantajansa koko toimialan, sen kehitysmahdollisuudet ja haasteet tai edes työnantajansa toiminnan sen koko laajuudessaan, siis sen, mihin oma, välitön, päivittäinen työnkuva liittyy työnantajan toiminnan kokonaisuudessa.
Pätkätyöläinen, jonka elämä on jatkuvaa työnhakua, pyrkii toki parhaimpaansa. Hänhän tietää monesta asiasta pikkuisen. Realistisinta kuitenkin on se, että pätkätyöläinen yrittää ottaa haltuun rajallisessa ajassa oman työnkuvansa villakoiran ytimen: mitä hän itse on oikein tässä tekemässä?
Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmästä tiedän vähemmän, sitä paremmin ymmärrän myös että se on aika vähän. Mitä ilmeisimmin itsesuojelullisena vastareaktiona pyrin ottamaan haltuun nimenomaan oman työni mahdollisimman hyvin, enkä halua edes kuvitella voivani toimia eri alojen asiantuntijana. Työnantajani toiminnan kokonaisuuden ymmärtäminen tulee oman työn sivutuotteena, jos se ehtii tulla. Olen kyllä tehnyt monenmoista, ja joskus jopa yhden ja saman työn puitteissa minulla on saattanut olla monta roolia, mutta kuitenkin yksi työnkuva kerrallaan, oli sitten kuinka monipuolinen hyvänsä. Olen työelämän vertikaalinen moniosaaja, horisontaalisuutta ei ole realistista pyytää.
Pätkätyöläinen, jonka elämä on jatkuvaa työnhakua, pyrkii toki parhaimpaansa. Hänhän tietää monesta asiasta pikkuisen. Realistisinta kuitenkin on se, että pätkätyöläinen yrittää ottaa haltuun rajallisessa ajassa oman työnkuvansa villakoiran ytimen: mitä hän itse on oikein tässä tekemässä?
Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmästä tiedän vähemmän, sitä paremmin ymmärrän myös että se on aika vähän. Mitä ilmeisimmin itsesuojelullisena vastareaktiona pyrin ottamaan haltuun nimenomaan oman työni mahdollisimman hyvin, enkä halua edes kuvitella voivani toimia eri alojen asiantuntijana. Työnantajani toiminnan kokonaisuuden ymmärtäminen tulee oman työn sivutuotteena, jos se ehtii tulla. Olen kyllä tehnyt monenmoista, ja joskus jopa yhden ja saman työn puitteissa minulla on saattanut olla monta roolia, mutta kuitenkin yksi työnkuva kerrallaan, oli sitten kuinka monipuolinen hyvänsä. Olen työelämän vertikaalinen moniosaaja, horisontaalisuutta ei ole realistista pyytää.
15.3.2012
Mikä on poliittisissa virkanimityksissä vikana?
Ensin pitäisi ratkaista, mikä on poliittinen virkanimitys, tai mikä on räikeä poliittinen virkanimitys. Räikeästä poliittisesta virkanimityksestä on silloin kyse jos tietyn puolueen jäsenkirjalla pääsisi ohittamaan muuten pätevämpiä hakijoita.
Suomessa on perustuslaissa taattu vapaus järjestäytymiseen ja puolueisiin kuulumiseen. Puolueisiin kuuluminen indikoi positiivisesti sitä, että yksilö näkee ulkomaailman sellaisena paikkana, johon voi ja kannattaa yrittää vaikuttaa. En halua merkittäviin virkoihin ihmisiä, jotka kuvittelevat itsensä ajopuiksi, jotka tekevät itsestään marttyyreitä, uskoen, että he eivät voi vaikuttaa mitenkään päätöksentekoon. Ainakaan puoluejäsenkirja ei saa olla itsessään mikään paarian poltinmerkki, sillä tämähän jääväisi huomattavan osan pätevistä ja useimmiten jopa pätevimmistä hakijoista.
Politiikassa tutustutaan paitsi muihin päättäjiin, myös virkamiehiin ja kansalaisjärjestöihin. Tästä ei voi olla mitään muuta kuin hyötyä esimerkiksi sellaisessa virassa, jota nyt ovat Tuija Brax ja Päivi Lipponen hakemassa. Jos jokin yksittäinen puolue, esimerkiksi Vihreät, tehdään syntipukiksi poliittisesti meritoituneiden henkilöiden julkisen virkojen hakemisessa, se samalla tarkoittaisi sitä että tämä puolue tuomittaisiin naiiviksi uhrilampaaksi, jonka tulisi vapaaehtoisesti nostaa kätensä pystyyn kun se donquijotemaisesti yksin yrittäisi muuttaa virkojenhakukulttuuria, jättäen areenan muiden puolueiden vapaaksi temmeltää.
Suomessa on perustuslaissa taattu vapaus järjestäytymiseen ja puolueisiin kuulumiseen. Puolueisiin kuuluminen indikoi positiivisesti sitä, että yksilö näkee ulkomaailman sellaisena paikkana, johon voi ja kannattaa yrittää vaikuttaa. En halua merkittäviin virkoihin ihmisiä, jotka kuvittelevat itsensä ajopuiksi, jotka tekevät itsestään marttyyreitä, uskoen, että he eivät voi vaikuttaa mitenkään päätöksentekoon. Ainakaan puoluejäsenkirja ei saa olla itsessään mikään paarian poltinmerkki, sillä tämähän jääväisi huomattavan osan pätevistä ja useimmiten jopa pätevimmistä hakijoista.
Politiikassa tutustutaan paitsi muihin päättäjiin, myös virkamiehiin ja kansalaisjärjestöihin. Tästä ei voi olla mitään muuta kuin hyötyä esimerkiksi sellaisessa virassa, jota nyt ovat Tuija Brax ja Päivi Lipponen hakemassa. Jos jokin yksittäinen puolue, esimerkiksi Vihreät, tehdään syntipukiksi poliittisesti meritoituneiden henkilöiden julkisen virkojen hakemisessa, se samalla tarkoittaisi sitä että tämä puolue tuomittaisiin naiiviksi uhrilampaaksi, jonka tulisi vapaaehtoisesti nostaa kätensä pystyyn kun se donquijotemaisesti yksin yrittäisi muuttaa virkojenhakukulttuuria, jättäen areenan muiden puolueiden vapaaksi temmeltää.
Jerry Lee Lewis meets Johann Sebastian Bach
Kävin kuuntelemassa eilisiltana Porvoon tuomiokirkossa Olli Mustosen tulkitsemansa Bachin Goldberg-muunnelmat. Mieleeni tuli surullisen legendaarinen Seppo Heikinheimon arviointi Hesarista 90-luvun alusta, kirjoitelma, jonka takia taiteilijat julistivat Heikinheimolle tukiboikotin Mustosen puolesta.
No, ehkä oli raflaavaa kirjoittaa että Olli joutaisi esittävän taiteen kauhukabinettiin, mutta kyllä kieltämättä konsertissa paikka paikoin odotti sitä, millaisia akrobaattitemppuja Mustonen tekee kuin olisi vain nojautunut kuuntelemaan musiikkia. Kuultiin lepattavat Mustosen muunnelmat, jossa syöksähdeltiin ja ryöpsähdeltiin.
Mustosen soitossa on kristallinen sointi, joka pysyy hämmästyttävän kirkkaana forteissakin. Lisäksi Mustosella täytyy olla melkoiset sormivoimat, sillä hän soitti lähinnä sormillaan, käyttäen hyvin säästeliäästi käsivarsiaan tai pedaaleja. Kaikkein leimallisin piirre Mustosen soitossa on kuitenkin hänen tapansa vaihtaa säestys- ja soolo- eli vasemman ja oikean käden rooleja jatkuvalla syötöllä. Tämä on eittämättä kiinnostavaa, tuoden säestyskuvioita esiin paremmin kuin yhdelläkään muulla tuntemallani pianistilla. Polyfonisesti Mustosen soitto on irtonaista ja kiinnostavaa, mutta kokonaisvaikutelma on kuitenkin levoton. Mustosen soitosta syntyy vaikutelma että hän ei ole varma, mitä hän pitää musiikissa tärkeimpänä, mikä on pääteema ja mikä sivuteema, mikä säestystä ja mikä melodiaa.
Olli Mustonen on eittämättä persoonallinen muusikko. Hän on erilainen kuin kaikki muut pianistit, jopa siihen pisteeseen että herää kysymys, onko hän kuin minä lapsena, jolloin olin kävellä ajotielle silkkaa itsepäisyyttäni: "rontit menee silloin kuin autotkin menee". Ehdottomasti Mustosta kannattaa kuitenkin kuunnella, ainakin kerran. Tarjolla on taatusti yllätyksiä koko pussin edestä.
No, ehkä oli raflaavaa kirjoittaa että Olli joutaisi esittävän taiteen kauhukabinettiin, mutta kyllä kieltämättä konsertissa paikka paikoin odotti sitä, millaisia akrobaattitemppuja Mustonen tekee kuin olisi vain nojautunut kuuntelemaan musiikkia. Kuultiin lepattavat Mustosen muunnelmat, jossa syöksähdeltiin ja ryöpsähdeltiin.
Mustosen soitossa on kristallinen sointi, joka pysyy hämmästyttävän kirkkaana forteissakin. Lisäksi Mustosella täytyy olla melkoiset sormivoimat, sillä hän soitti lähinnä sormillaan, käyttäen hyvin säästeliäästi käsivarsiaan tai pedaaleja. Kaikkein leimallisin piirre Mustosen soitossa on kuitenkin hänen tapansa vaihtaa säestys- ja soolo- eli vasemman ja oikean käden rooleja jatkuvalla syötöllä. Tämä on eittämättä kiinnostavaa, tuoden säestyskuvioita esiin paremmin kuin yhdelläkään muulla tuntemallani pianistilla. Polyfonisesti Mustosen soitto on irtonaista ja kiinnostavaa, mutta kokonaisvaikutelma on kuitenkin levoton. Mustosen soitosta syntyy vaikutelma että hän ei ole varma, mitä hän pitää musiikissa tärkeimpänä, mikä on pääteema ja mikä sivuteema, mikä säestystä ja mikä melodiaa.
Olli Mustonen on eittämättä persoonallinen muusikko. Hän on erilainen kuin kaikki muut pianistit, jopa siihen pisteeseen että herää kysymys, onko hän kuin minä lapsena, jolloin olin kävellä ajotielle silkkaa itsepäisyyttäni: "rontit menee silloin kuin autotkin menee". Ehdottomasti Mustosta kannattaa kuitenkin kuunnella, ainakin kerran. Tarjolla on taatusti yllätyksiä koko pussin edestä.
14.3.2012
Urpo Leppäsen hukattu perintö
Kun demareiden aina fiksuna arvostamani kansanedustaja Liisa Jaakonsaari kiinnitti huomionsa aivan oikeaan asiaan, joka sitäpaitsi on aivan todellinen ja sitäpaitsi suuri ongelma, eli nuorten syrjäytymiseen työmarkkinoilta ja yhteiskunnasta, hetikös taas blogistan kuohahti. Piti taas alkaa pyörittämään sitä samaa levyä EU:sta, Kreikka-tukipaketista ja valittamaan siitä kuinka ollaan kyllästytty aina olemaan EU:n mallioppilaita.
Minä olen kyllästynyt tähän levyyn. Sen pyörittäminen osoittaa joko vastuutonta pölhöpopulismia, lukutaidottomuutta siitä mitä Jaakonsaari sanoi tai sitten täydellistä vieraantuneisuutta yhteiskunnastamme ja historiasta. Jo SMP-läinen työministeri Urpo Leppänen esitti idean nuorten yhteiskuntatakuusta, ja siitä on enemmän kuin 20 vuotta. Esitän sen perusidean tässä, säästääkseni googlaamiselta.
Nuorisotakuussa on siis kyse lyhentää sitä aikaa kun nuori joutuu olemaan vailla työ-, työharjoittelu- tai opiskeluaikaa tai jopa estää tällaisen tyhjäkäyntijakson syntymistä. Takuu on kyseessä siksi että yhteiskunta sitoutuu järjestämään nuorelle jonkun näistä tietyssä aikataulussa, joka nyt on 3 kk. Nuori tarkoittaa tässä alle kaikkia 25-vuotiaita sekä alle 30-vuotiaita vastavalmistuneita, siis vastavalmistuneita jostakin oppilaitoksesta. Lääkkeet ovat joko suoria - opiskelu- tai työpaikka - tai epäsuoria: työharjoittelu, oppisopimus tai työpajatoiminta.
Nuorison kustannuksella ei saa politikoida. Kehottaisin hoitamaan syrjäytyneen nuorisomme asiat ensin kuntoon ja vasta sitten aloittamaan syyllisten etsimisen hallituksesta, Kreikasta tai peilistä. Asia on sitäpaitsi aina ajankohtainen, mihin presidentti Niinistökin on kiinnittänyt huomiota, samaten Pekka Haavisto.
Jaakonsaaren blogikirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Minä olen kyllästynyt tähän levyyn. Sen pyörittäminen osoittaa joko vastuutonta pölhöpopulismia, lukutaidottomuutta siitä mitä Jaakonsaari sanoi tai sitten täydellistä vieraantuneisuutta yhteiskunnastamme ja historiasta. Jo SMP-läinen työministeri Urpo Leppänen esitti idean nuorten yhteiskuntatakuusta, ja siitä on enemmän kuin 20 vuotta. Esitän sen perusidean tässä, säästääkseni googlaamiselta.
Nuorisotakuussa on siis kyse lyhentää sitä aikaa kun nuori joutuu olemaan vailla työ-, työharjoittelu- tai opiskeluaikaa tai jopa estää tällaisen tyhjäkäyntijakson syntymistä. Takuu on kyseessä siksi että yhteiskunta sitoutuu järjestämään nuorelle jonkun näistä tietyssä aikataulussa, joka nyt on 3 kk. Nuori tarkoittaa tässä alle kaikkia 25-vuotiaita sekä alle 30-vuotiaita vastavalmistuneita, siis vastavalmistuneita jostakin oppilaitoksesta. Lääkkeet ovat joko suoria - opiskelu- tai työpaikka - tai epäsuoria: työharjoittelu, oppisopimus tai työpajatoiminta.
Nuorison kustannuksella ei saa politikoida. Kehottaisin hoitamaan syrjäytyneen nuorisomme asiat ensin kuntoon ja vasta sitten aloittamaan syyllisten etsimisen hallituksesta, Kreikasta tai peilistä. Asia on sitäpaitsi aina ajankohtainen, mihin presidentti Niinistökin on kiinnittänyt huomiota, samaten Pekka Haavisto.
Jaakonsaaren blogikirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
13.3.2012
Hölmölä vai Pempyöli?
Nyt kun Ahvenanmaalla ollaan julistamassa pannaan suomenkielistä paikannimistöä, tästäpäs niin kutsutut suomalaisuusihmiset, kielitaidottomat ja persut riemastuvat. Keksivätkin sitten oivan idean kostaa, näiden mielestä kun sitten pitäisi lopettaa ruotsinkieliset paikannimet. Ei pöhköyteen kuitenkaan tarvitse vastata hölmöilyllä.
Otetaanpas muutama esimerkki oikeasta maailmasta, jossa on oikeasti ihmisiä, jotka puhuvat äidinkielenään ruotsia ja oikeasti myös ruotsinkielisiä paikannimiä. Joillakin suomenkielisillä on myös ruotsinkielisiä nimiä ja joillakin ruotsinkielisillä on myös suomenkielisiä nimiä, aivan samoin kuin joillakin suomenkielisillä saattaa olla vaikkapa turkkilaisia, arabialaisia tai venäläisiä nimiä tai joillakin ruotsinkielisillä saattaa olla vaikkapa serbialaisia, puolalaisia tai kreikkalaisia nimiä. En viitsi ottaa esimerkkejä koska tunnen kuvatunlaisia ihmisiä ihan oikeasti ja aika hyvin.
Mutta takaisin paikannimiin. Jos poistettaisiin kartalta Gumböle - siis nimi, ei paikkaa - onko joku muka joskus ihan aikuisten oikeasti kuullut jostakin Kumpyölistä? Kas kun ei Bemböle=Pempyöli tai Hölmölä. Muistan tällaista yritetyn ujuttaa joskus ehkä 80-luvulla, mutta se kuoli omaan mahdottomuuteensa.
Monessa tapauksessa suomenkieliset nimet ovat synteettisiä, keksimällä keksittyjä. Esimerkiksi omassa entisessä kotikylässäni Kannelmäessä järjestettiin nimikilpailu joskus 60-luvun alussa tai 50-luvun lopulla kun vanhan omakotitaloalueen ympärille paisutettiin lähiötä, ja alueelle tuulesta temmattiin uusi nimi Kannelmäki. Edelleen kuitenkin vanha nimi Gamlas näkyy alueella esimerkiksi Vanhaistenpuistona ja Vanhaistentienä. Ei kaikkea tarvitse suomentaa, ja jos pakko on, niin mitä vikaa olisi ollut Vanhaisissa? No, modernistisella kuuskytluvulla se toi ilmeisesti takapajuisia ja hienhajuisia mielleyhtymiä. Kannelmäki on vakiintunut sentään, Kumpyöli ei ole.
Ehdottaisin, että Suomeen perustettaisiin yksi ihan uusi paikkakunta nimeltään Hölmölä, joka olisi täysin yksikielinen. Sinne voisi perustaa ihan yksikielisiä palveluita ja sinne päästää vain sellaisia asukkaita, joilla on sekä suomenkielinen nimi että jotka puhuvat vain yksinomaan suomea. Hölmölässä ei pidä myöskään englannin-, ruotsin- tai minkäänkielistä laulumusiikkia soitattaman radiosta, ja pastaa kutsuttakoon makaroniksi ja kaikki asunnot varustettakoon ei modeemeilla vaan kiinteällä laajakaistajarsilla, jotta asukkaat voivat osallistua omalla tärkeällä panoksellaan verkossa käytävään kansalaiskeskusteluun. Kaikki ulkomaalaiset nimet jotka medioissa esiintyvät pitää myös suomentaa; mallia voi ottaa Aku Ankasta (copyright eli tekijänoikeus). Jo täällä asuvien ulkomaalaistaustaisten ihmisten nimet pitää myös suomentaa; jos esimerkiksi Suomen tv:ssä näkyvän televisio-ohjelman teksteissä lukee että Neil Hardwick, on se Niilo Kovakynttilänsydän.
Otetaanpas muutama esimerkki oikeasta maailmasta, jossa on oikeasti ihmisiä, jotka puhuvat äidinkielenään ruotsia ja oikeasti myös ruotsinkielisiä paikannimiä. Joillakin suomenkielisillä on myös ruotsinkielisiä nimiä ja joillakin ruotsinkielisillä on myös suomenkielisiä nimiä, aivan samoin kuin joillakin suomenkielisillä saattaa olla vaikkapa turkkilaisia, arabialaisia tai venäläisiä nimiä tai joillakin ruotsinkielisillä saattaa olla vaikkapa serbialaisia, puolalaisia tai kreikkalaisia nimiä. En viitsi ottaa esimerkkejä koska tunnen kuvatunlaisia ihmisiä ihan oikeasti ja aika hyvin.
Mutta takaisin paikannimiin. Jos poistettaisiin kartalta Gumböle - siis nimi, ei paikkaa - onko joku muka joskus ihan aikuisten oikeasti kuullut jostakin Kumpyölistä? Kas kun ei Bemböle=Pempyöli tai Hölmölä. Muistan tällaista yritetyn ujuttaa joskus ehkä 80-luvulla, mutta se kuoli omaan mahdottomuuteensa.
Monessa tapauksessa suomenkieliset nimet ovat synteettisiä, keksimällä keksittyjä. Esimerkiksi omassa entisessä kotikylässäni Kannelmäessä järjestettiin nimikilpailu joskus 60-luvun alussa tai 50-luvun lopulla kun vanhan omakotitaloalueen ympärille paisutettiin lähiötä, ja alueelle tuulesta temmattiin uusi nimi Kannelmäki. Edelleen kuitenkin vanha nimi Gamlas näkyy alueella esimerkiksi Vanhaistenpuistona ja Vanhaistentienä. Ei kaikkea tarvitse suomentaa, ja jos pakko on, niin mitä vikaa olisi ollut Vanhaisissa? No, modernistisella kuuskytluvulla se toi ilmeisesti takapajuisia ja hienhajuisia mielleyhtymiä. Kannelmäki on vakiintunut sentään, Kumpyöli ei ole.
Ehdottaisin, että Suomeen perustettaisiin yksi ihan uusi paikkakunta nimeltään Hölmölä, joka olisi täysin yksikielinen. Sinne voisi perustaa ihan yksikielisiä palveluita ja sinne päästää vain sellaisia asukkaita, joilla on sekä suomenkielinen nimi että jotka puhuvat vain yksinomaan suomea. Hölmölässä ei pidä myöskään englannin-, ruotsin- tai minkäänkielistä laulumusiikkia soitattaman radiosta, ja pastaa kutsuttakoon makaroniksi ja kaikki asunnot varustettakoon ei modeemeilla vaan kiinteällä laajakaistajarsilla, jotta asukkaat voivat osallistua omalla tärkeällä panoksellaan verkossa käytävään kansalaiskeskusteluun. Kaikki ulkomaalaiset nimet jotka medioissa esiintyvät pitää myös suomentaa; mallia voi ottaa Aku Ankasta (copyright eli tekijänoikeus). Jo täällä asuvien ulkomaalaistaustaisten ihmisten nimet pitää myös suomentaa; jos esimerkiksi Suomen tv:ssä näkyvän televisio-ohjelman teksteissä lukee että Neil Hardwick, on se Niilo Kovakynttilänsydän.
12.3.2012
Miksi luovutin spermaa?
Keväällä 1998 olin tilanteessa, jossa opintotuki alkoi loppumaan. Ja gradukin olisi pitänyt saada valmiiksi. Enää ei ollut aikaa Messukeskuksen siivoukseen. Mietittyäni tilannettani ääneen opiskelijakaveriporukassa, kaverini vinkkasi kuulleensa Väestöliiton tarvitsevan luovuttajia. Jäin miettimään asiaa, mutta en kovin pitkäksi aikaa. Lopulta päätös oli helppo. Luvassa helppoa rahaa tavalla, jossa pääsisi helposti tuntipalkoille.
27-vuotiaana ajatus omista lapsista oli hyvin vieras, ja siinä iässä pidetään itseä vanhempana kuin on ja omia elämänvalintoja kiveen hakatumpina kuin ne ovat, joten taustalla väijyi myös ajatus omien geenien kierrättämisen varmistamisesta, puhtaan egoistinen syy. Tämä on lajityypillistä käyttäytymistä.
Toki oli myös altruistinen syy: minulla oli jotakin, jota toiset tarvitsivat ja minun oli siitä kivutonta luopua. Tietenkin testitulos, joka vahvisti minun olevan poikkeuksellisen hedelmällinen yksilö, hiveli itsetuntoani, vaikka hedelmällisyys ei ole tietenkään sama kuin mieskunto joka taas tietenkään ei ole sama asia kuin kyky tuntea rakkautta ja merkityksellisyyttä toisten ihmisten kanssa.
Nyt on näistä syistä enää korkeintaan yksi voimassa, eli mahdollisuus auttaa. Tultuani isäksi neljä vuotta sitten, muut syyt eivät enää ole ajankohtaisia. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Luovuttaessani spermaa 14 vuotta sitten, minulla toteutui yhtaikaisesti moni luovuttamiseen rohkaiseva syy: luovutuspalkkio, halu auttaa, halu siirtää omia geenejä eteenpäin ja lisämauste tuli oman miehuuden dokumentoidusta vahvistamisesta, vaikka toki miehuus on paljon, paljon muuta kuin hedelmällisyyttä. Keskityn nyt olemaan isä parhaalla mahdollisella tavalla omalle lapselleni ja mahdollisille tuleville omille lapsilleni.
Miksi haluan kertoa tarinani? Rohkaistakseni miehiä luovuttamaan. Ei se sen kummempaa ole kuin verenluovutus. Kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut jälkikäteen ratkaisuani, ei sillä että asialla olisi ollut minulle mitään väliäkään: aikuiset ihmiset tekevät ratkaisunsa itsenäisesti. Päinvastoin: kaikki saamani palaute on ollut kiittävää. Sekä epäitsekkyyttäni että rohkeuttani on kiitelty, vaikka en näekään itse asiassa mitään kummallista. Suosittelen luovuttamista lämpimästi!
Lisää aiheesta voi lukea Anna Pihlajaniemen ansiokkasta artikkelista Meidän perhe -lehden uusimmasta numerosta, ja tähän artikkeliin tehty haastattelu oli tämänkin jutun pohjana.
27-vuotiaana ajatus omista lapsista oli hyvin vieras, ja siinä iässä pidetään itseä vanhempana kuin on ja omia elämänvalintoja kiveen hakatumpina kuin ne ovat, joten taustalla väijyi myös ajatus omien geenien kierrättämisen varmistamisesta, puhtaan egoistinen syy. Tämä on lajityypillistä käyttäytymistä.
Toki oli myös altruistinen syy: minulla oli jotakin, jota toiset tarvitsivat ja minun oli siitä kivutonta luopua. Tietenkin testitulos, joka vahvisti minun olevan poikkeuksellisen hedelmällinen yksilö, hiveli itsetuntoani, vaikka hedelmällisyys ei ole tietenkään sama kuin mieskunto joka taas tietenkään ei ole sama asia kuin kyky tuntea rakkautta ja merkityksellisyyttä toisten ihmisten kanssa.
Nyt on näistä syistä enää korkeintaan yksi voimassa, eli mahdollisuus auttaa. Tultuani isäksi neljä vuotta sitten, muut syyt eivät enää ole ajankohtaisia. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Luovuttaessani spermaa 14 vuotta sitten, minulla toteutui yhtaikaisesti moni luovuttamiseen rohkaiseva syy: luovutuspalkkio, halu auttaa, halu siirtää omia geenejä eteenpäin ja lisämauste tuli oman miehuuden dokumentoidusta vahvistamisesta, vaikka toki miehuus on paljon, paljon muuta kuin hedelmällisyyttä. Keskityn nyt olemaan isä parhaalla mahdollisella tavalla omalle lapselleni ja mahdollisille tuleville omille lapsilleni.
Miksi haluan kertoa tarinani? Rohkaistakseni miehiä luovuttamaan. Ei se sen kummempaa ole kuin verenluovutus. Kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut jälkikäteen ratkaisuani, ei sillä että asialla olisi ollut minulle mitään väliäkään: aikuiset ihmiset tekevät ratkaisunsa itsenäisesti. Päinvastoin: kaikki saamani palaute on ollut kiittävää. Sekä epäitsekkyyttäni että rohkeuttani on kiitelty, vaikka en näekään itse asiassa mitään kummallista. Suosittelen luovuttamista lämpimästi!
Lisää aiheesta voi lukea Anna Pihlajaniemen ansiokkasta artikkelista Meidän perhe -lehden uusimmasta numerosta, ja tähän artikkeliin tehty haastattelu oli tämänkin jutun pohjana.
9.3.2012
Beethovenin sinfonioiden parhaat levytykset
Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu diettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta.
Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia.
Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davisia en ole kuullut ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Uskon vahvasti Rudolf Kempeen, jolta olen kuullut vain Eroican, mutta sekin riittää. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Löisin roponi Kempen puolesta, puolisokkonakin antaisin hänen johdattaa minut Beethovenin maailmaan. Tällä hetkellä ei vain valitettavasti taida hänen kokonaislevytystään olla myynnissä.
Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.
1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen.
2. sinfonia. En ole löytänyt ihanneversiota.
3. sinfonia. Rudolf Kempen (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Listani kakkonen. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman.
4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan. Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen.
5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä.
6. (Pastoraali) sinfonia. Oma ehdoton suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun.
7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä!
8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ainoa, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimpia levytyksiä en osaa ehdoitta suositella, mutta George Szell, Herbert von Karajan ja Bruno Walter ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja.
9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin (löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), mutta teos tulee katetuksi Furtwänglerillä, Toscaninilla ja Karajanilla. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys, mutta Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään.
Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia.
Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davisia en ole kuullut ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Uskon vahvasti Rudolf Kempeen, jolta olen kuullut vain Eroican, mutta sekin riittää. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Löisin roponi Kempen puolesta, puolisokkonakin antaisin hänen johdattaa minut Beethovenin maailmaan. Tällä hetkellä ei vain valitettavasti taida hänen kokonaislevytystään olla myynnissä.
Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.
1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen.
2. sinfonia. En ole löytänyt ihanneversiota.
3. sinfonia. Rudolf Kempen (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Listani kakkonen. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman.
4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan. Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen.
5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä.
6. (Pastoraali) sinfonia. Oma ehdoton suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun.
7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä!
8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ainoa, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimpia levytyksiä en osaa ehdoitta suositella, mutta George Szell, Herbert von Karajan ja Bruno Walter ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja.
9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin (löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), mutta teos tulee katetuksi Furtwänglerillä, Toscaninilla ja Karajanilla. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys, mutta Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään.
8.3.2012
Ilman kouluruotsia olisin työtön
... jos joku ei sattumoisin osannut ruotsia sen vertaa että olisi osannut edellisen tekstini otsikon lukea esimerkiksi siksi että on tullut nukuttua kouluruotsin tunnilla tai pitänyt sitä pakkoruotsina, niin tässä varmuuden vuoksi samma på finska...
... jag skriver heller på finska, i alla fall. Även om jag var en toppprodukt av skolsvenskan, var det inte tillräckligt att jag kunde ha haft annat slags jobb i Norge än taxichaufför. Man kunde väl uppdatera kriterierna som användts att motivera studerandet av det andra inhemska och renovera undervisningen helt och hållet men det är helt klart att jag skulle inte ha fått mitt nuvarande jobb i Borgå och skulle ha blivit arbetslös. Man kan ju väl fråga om det är gott, arbetslösheten. Borgå är tvåspråkigt på riktigt och utan att tagit på allvar vår tväspråkighet skulle ja inte troligen ha flyttat till Borgå såpass snabbt.
Vahvimmasta mahdollisesta kouluruotsistani huolimatta, toisen kotimaisen taitoni ei missään vaiheessa ole ollut niin hyvä, että olisin missään vaiheessa voinut ottaa vakavasti ne väitteet, joiden mukaan kouluruotsi asettaisi suomenkieliset samalle viivalle suomenruotsalaisten kanssa tai edes jollekin viivalle, niin on aivan selvää, että en olisi viime keväänä saanut työpaikkaani Porvoon sairaalasta jollen olisi ottanut vakavasti Suomen kaksikielisyyttä jo kouluajoista. Olisin jäänyt työttömäksi, ainakin toistaiseksi enkä luultavasti olisi muuttanut Porvooseen ainakaan samalla aikataululla. Porvoo on aikuisten oikeasti kaksikielinen.
En skolelev kan inte ha någon aning om var han/hon skall bo och vad han/hon skall göra. Därför bör man göra allt vad man kan att en Ilomantsibo har samma möjligheter än en Närpesbo. I stället för kvantitet bör man satsa på kvalitet: man kunde väl starta det obligatoriska andra inhemska i gymnasiet men det borde göras genom ett intensivt kulturorienterad språkbad. Och: det är aldrig för sent att lära sig nytt eller bättre! Det är ett språkbad varje dag, att jobba i Borgå!
Koululainen ei tietenkään voi tietää, missä hän asuu aikuisena ja mitä hän tekee. Sitä parempi onkin varmistaa, että ilomantsilainen ja närpiöläinen ovat edes teoriassa samalla viivalla. Määrän sijaan panostaisin kuitenkin laatuun: aloitettakoon toinen kotimainen kaikille vasta lukiossa, ja tehtäköön tämä intensiivisenä kulttuurien kohtaamiskurssituksena ja kielikylpynä. Eikä koskaan ole liian myöhäistä oppia uutta tai parantaa vanhaa! Porvoossa työskentely on jokapäiväinen kielikylpy!
Muita aihepiiriä koskevia kirjoituksiani voi lukea klikkaamalla tämän tekstin hakusanaa "kouluruotsi".
... jag skriver heller på finska, i alla fall. Även om jag var en toppprodukt av skolsvenskan, var det inte tillräckligt att jag kunde ha haft annat slags jobb i Norge än taxichaufför. Man kunde väl uppdatera kriterierna som användts att motivera studerandet av det andra inhemska och renovera undervisningen helt och hållet men det är helt klart att jag skulle inte ha fått mitt nuvarande jobb i Borgå och skulle ha blivit arbetslös. Man kan ju väl fråga om det är gott, arbetslösheten. Borgå är tvåspråkigt på riktigt och utan att tagit på allvar vår tväspråkighet skulle ja inte troligen ha flyttat till Borgå såpass snabbt.
Vahvimmasta mahdollisesta kouluruotsistani huolimatta, toisen kotimaisen taitoni ei missään vaiheessa ole ollut niin hyvä, että olisin missään vaiheessa voinut ottaa vakavasti ne väitteet, joiden mukaan kouluruotsi asettaisi suomenkieliset samalle viivalle suomenruotsalaisten kanssa tai edes jollekin viivalle, niin on aivan selvää, että en olisi viime keväänä saanut työpaikkaani Porvoon sairaalasta jollen olisi ottanut vakavasti Suomen kaksikielisyyttä jo kouluajoista. Olisin jäänyt työttömäksi, ainakin toistaiseksi enkä luultavasti olisi muuttanut Porvooseen ainakaan samalla aikataululla. Porvoo on aikuisten oikeasti kaksikielinen.
En skolelev kan inte ha någon aning om var han/hon skall bo och vad han/hon skall göra. Därför bör man göra allt vad man kan att en Ilomantsibo har samma möjligheter än en Närpesbo. I stället för kvantitet bör man satsa på kvalitet: man kunde väl starta det obligatoriska andra inhemska i gymnasiet men det borde göras genom ett intensivt kulturorienterad språkbad. Och: det är aldrig för sent att lära sig nytt eller bättre! Det är ett språkbad varje dag, att jobba i Borgå!
Koululainen ei tietenkään voi tietää, missä hän asuu aikuisena ja mitä hän tekee. Sitä parempi onkin varmistaa, että ilomantsilainen ja närpiöläinen ovat edes teoriassa samalla viivalla. Määrän sijaan panostaisin kuitenkin laatuun: aloitettakoon toinen kotimainen kaikille vasta lukiossa, ja tehtäköön tämä intensiivisenä kulttuurien kohtaamiskurssituksena ja kielikylpynä. Eikä koskaan ole liian myöhäistä oppia uutta tai parantaa vanhaa! Porvoossa työskentely on jokapäiväinen kielikylpy!
Muita aihepiiriä koskevia kirjoituksiani voi lukea klikkaamalla tämän tekstin hakusanaa "kouluruotsi".
Utan skolsvenska skulle jag vara arbetslös
... men jag skriver heller på finska, i alla fall. Även om jag var en toppprodukt av skolsvenskan, var det inte tillräckligt att jag kunde ha haft annat slags jobb i Norge än taxichaufför. Man kunde väl uppdatera kriterierna som användts att motivera studerandet av det andra inhemska och renovera undervisningen helt och hållet men det är helt klart att jag skulle inte ha fått mitt nuvarande jobb i Borgå och skulle ha blivit arbetslös. Man kan ju väl fråga om det är gott, arbetslösheten. Borgå är tvåspråkigt på riktigt och utan att tagit på allvar vår tväspråkighet skulle ja inte troligen ha flyttat till Borgå såpass snabbt.
Vahvimmasta mahdollisesta kouluruotsistani huolimatta, toisen kotimaisen taitoni ei missään vaiheessa ole ollut niin hyvä, että olisin missään vaiheessa voinut ottaa vakavasti ne väitteet, joiden mukaan kouluruotsi asettaisi suomenkieliset samalle viivalle suomenruotsalaisten kanssa tai edes jollekin viivalle, niin on aivan selvää, että en olisi viime keväänä saanut työpaikkaani Porvoon sairaalasta jollen olisi ottanut vakavasti Suomen kaksikielisyyttä jo kouluajoista. Olisin jäänyt työttömäksi, ainakin toistaiseksi enkä luultavasti olisi muuttanut Porvooseen ainakaan samalla aikataululla. Porvoo on aikuisten oikeasti kaksikielinen.
En skolelev kan inte ha någon aning om var han/hon skall bo och vad han/hon skall göra. Därför bör man göra allt vad man kan att en Ilomantsibo har samma möjligheter än en Närpesbo. I stället för kvantitet bör man satsa på kvalitet: man kunde väl starta det obligatoriska andra inhemska i gymnasiet men det borde göras genom ett intensivt kulturorienterad språkbad. Och: det är aldrig för sent att lära sig nytt eller bättre! Det är ett språkbad varje dag, att jobba i Borgå!
Koululainen ei tietenkään voi tietää, missä hän asuu aikuisena ja mitä hän tekee. Sitä parempi onkin varmistaa, että ilomantsilainen ja närpiöläinen ovat edes teoriassa samalla viivalla. Määrän sijaan panostaisin kuitenkin laatuun: aloitettakoon toinen kotimainen kaikille vasta lukiossa, ja tehtäköön tämä intensiivisenä kulttuurien kohtaamiskurssituksena ja kielikylpynä. Eikä koskaan ole liian myöhäistä oppia uutta tai parantaa vanhaa! Porvoossa työskentely on jokapäiväinen kielikylpy!
Muita aihepiiriä koskevia kirjoituksiani voi lukea klikkaamalla tämän tekstin hakusanaa "kouluruotsi".
Vahvimmasta mahdollisesta kouluruotsistani huolimatta, toisen kotimaisen taitoni ei missään vaiheessa ole ollut niin hyvä, että olisin missään vaiheessa voinut ottaa vakavasti ne väitteet, joiden mukaan kouluruotsi asettaisi suomenkieliset samalle viivalle suomenruotsalaisten kanssa tai edes jollekin viivalle, niin on aivan selvää, että en olisi viime keväänä saanut työpaikkaani Porvoon sairaalasta jollen olisi ottanut vakavasti Suomen kaksikielisyyttä jo kouluajoista. Olisin jäänyt työttömäksi, ainakin toistaiseksi enkä luultavasti olisi muuttanut Porvooseen ainakaan samalla aikataululla. Porvoo on aikuisten oikeasti kaksikielinen.
En skolelev kan inte ha någon aning om var han/hon skall bo och vad han/hon skall göra. Därför bör man göra allt vad man kan att en Ilomantsibo har samma möjligheter än en Närpesbo. I stället för kvantitet bör man satsa på kvalitet: man kunde väl starta det obligatoriska andra inhemska i gymnasiet men det borde göras genom ett intensivt kulturorienterad språkbad. Och: det är aldrig för sent att lära sig nytt eller bättre! Det är ett språkbad varje dag, att jobba i Borgå!
Koululainen ei tietenkään voi tietää, missä hän asuu aikuisena ja mitä hän tekee. Sitä parempi onkin varmistaa, että ilomantsilainen ja närpiöläinen ovat edes teoriassa samalla viivalla. Määrän sijaan panostaisin kuitenkin laatuun: aloitettakoon toinen kotimainen kaikille vasta lukiossa, ja tehtäköön tämä intensiivisenä kulttuurien kohtaamiskurssituksena ja kielikylpynä. Eikä koskaan ole liian myöhäistä oppia uutta tai parantaa vanhaa! Porvoossa työskentely on jokapäiväinen kielikylpy!
Muita aihepiiriä koskevia kirjoituksiani voi lukea klikkaamalla tämän tekstin hakusanaa "kouluruotsi".
7.3.2012
Oma tupa ja EI perukangasta
Olen asunut elämässäni kolmeen otteeseen omakotitalossa, joten luulisi minunkin siitä jotain ymmärtävän. Sen ymmärränkin, että olen kerrostaloasuja. Arvostan suuresti sitä että minun ei tarvitse harrastaa ns. hyötyliikuntaa päästäkseni ulos omasta kodistani tai alkaa puhdenikkaroijaksi esimerkiksi vain siksi että talossa aina vuotaa jostakin joko vettä tai kylmää, vaikka käsitän kyllä sen viehätyksen että voi omalla pihallaan levittää filtin allensa tai kasvattaa vaikka mustajuuria.
Pääkaupunkiseutua levitetään jatkuvasti sydney- tai losangelesmaisena omakotitalomattona koska on teetetty mielipidemittauksia joiden mukaan suomalaisten enemmistö haluaa oman tuvan ja perunamaan. Toisaalta nämä samat kaupunkitoimijat kilpailevat nk. huippuosaajista, joista enemmistö samojen mielipidetoimituksien mukaan haluaa asua kerrostaloissa.
Eivätkä aina ihmiset ymmärrä mitä he haluavat koska he eivät ymmärrä mitä tästä seuraisi. Jos kysyttäisiin, kuinka moni olisi valmis kaikkeen siihen käytännön riemurakentamiseen jota omakotitaloasumisesta seuraa, veikkaan että tämä luku olisi huomattavasti pienempi kuin omakotitaloasumisen haikailijoiden osuus.
Ei sitä, että omakotitaloasuminen olisi minulle edes realistinen vaihtoehto. Jos hankkisin sellaisen alueelta johon ehkä saattaisi olla varaa, tämä edellyttäisi sekä auton hankkimista että tätä ennen ajokortin ajamista. Jos taas hankkisin talon sellaisesta paikasta jossa pystyisin elämään, minun olisi syytä ryöstää pankki. Eikä ainoastaan kuvainnollisesti. Oma talo ei ole ihmisoikeus, mutta asunto on.
Pääkaupunkiseutua levitetään jatkuvasti sydney- tai losangelesmaisena omakotitalomattona koska on teetetty mielipidemittauksia joiden mukaan suomalaisten enemmistö haluaa oman tuvan ja perunamaan. Toisaalta nämä samat kaupunkitoimijat kilpailevat nk. huippuosaajista, joista enemmistö samojen mielipidetoimituksien mukaan haluaa asua kerrostaloissa.
Eivätkä aina ihmiset ymmärrä mitä he haluavat koska he eivät ymmärrä mitä tästä seuraisi. Jos kysyttäisiin, kuinka moni olisi valmis kaikkeen siihen käytännön riemurakentamiseen jota omakotitaloasumisesta seuraa, veikkaan että tämä luku olisi huomattavasti pienempi kuin omakotitaloasumisen haikailijoiden osuus.
Ei sitä, että omakotitaloasuminen olisi minulle edes realistinen vaihtoehto. Jos hankkisin sellaisen alueelta johon ehkä saattaisi olla varaa, tämä edellyttäisi sekä auton hankkimista että tätä ennen ajokortin ajamista. Jos taas hankkisin talon sellaisesta paikasta jossa pystyisin elämään, minun olisi syytä ryöstää pankki. Eikä ainoastaan kuvainnollisesti. Oma talo ei ole ihmisoikeus, mutta asunto on.
5.3.2012
Juokse töihin!
...tai töistä kotiin!
Olin Vallilassa töissä, Teollisuuskadulla parikymppisenä. Asuin tuolloin Kannelmäessä, ja joskus tuolloin juoksin parhaan silloisen työkaverini Ension kanssa kotimatkoja Keskuspuiston läpi. Yleensä hän, sitkeä reilut 5-kymppinen ukko, tapasi jättää minut kuin sen kuuluisan kakan tikkuun Pirkkolan ylämäessä. En kuitenkaan tästä masentunut. Pitääkin sitten mennä vuoteen 2004 kun juoksin työmatkojani seuraavan kerran. Tuolloin asuin Munkkivuoressa, ja päivitin keikkatöinä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian - nykyisen Metropolian - kulttuuri- ja palvelualojen opintorekisterit. Oikeastaan ne ovat pitkälti luomuksiani. Tuolloin menin Vanhaankaupunkin joko Pikku Huopalahden, Ruskeasuon ja Pasilan läpi tai sitten suoraan Hakamäentietä.
Nyt olen elvyttänyt perinteen, Porvoossa. Työmatkani on noin kolme kilometriä, ja kuljen sen muuten tavallisesti pyöräilemällä. Nyt olen juossut matkan pariin kertaan. Aamulla työmatkan juokseminen antaa työpäivään lentävän lähdön, edellyttäen että pääsee suihkuun juoksemisen jälkeen. Suosittelen lämpimästi! Juostessa saa huvin ja hyödyn samassa paketissa! Koko yleinen vireystila paranee, ja mieli lepää matkalla töihin tuulettuessa!
Olin Vallilassa töissä, Teollisuuskadulla parikymppisenä. Asuin tuolloin Kannelmäessä, ja joskus tuolloin juoksin parhaan silloisen työkaverini Ension kanssa kotimatkoja Keskuspuiston läpi. Yleensä hän, sitkeä reilut 5-kymppinen ukko, tapasi jättää minut kuin sen kuuluisan kakan tikkuun Pirkkolan ylämäessä. En kuitenkaan tästä masentunut. Pitääkin sitten mennä vuoteen 2004 kun juoksin työmatkojani seuraavan kerran. Tuolloin asuin Munkkivuoressa, ja päivitin keikkatöinä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian - nykyisen Metropolian - kulttuuri- ja palvelualojen opintorekisterit. Oikeastaan ne ovat pitkälti luomuksiani. Tuolloin menin Vanhaankaupunkin joko Pikku Huopalahden, Ruskeasuon ja Pasilan läpi tai sitten suoraan Hakamäentietä.
Nyt olen elvyttänyt perinteen, Porvoossa. Työmatkani on noin kolme kilometriä, ja kuljen sen muuten tavallisesti pyöräilemällä. Nyt olen juossut matkan pariin kertaan. Aamulla työmatkan juokseminen antaa työpäivään lentävän lähdön, edellyttäen että pääsee suihkuun juoksemisen jälkeen. Suosittelen lämpimästi! Juostessa saa huvin ja hyödyn samassa paketissa! Koko yleinen vireystila paranee, ja mieli lepää matkalla töihin tuulettuessa!
3.3.2012
Loma on lasten heitteillejättöä
Lukaisin tänään kuntosalillani nauttiessani nk. palauttavia jostakin lehdestä jonkun ns. asiantuntijan huolestuneisuuden siitä, että lapset nääntyvät kun eivät saa lomaa päiväkodista. Niin varmasti nääntyvät. Niin tekevät myös heidän vanhempansa jotka eivät saa lomaa töistä. Ja heitäkin muuten on.
Tämän(kin) höpsäyksen esittäjä taisi taas olla joku varhaiskasvatustieteilijä, jotka eivät säännönmukaisesti muista sitä, että varhaiskasvatus on kakun kuorrutusta sille alkuperäiselle syylle jonka vuoksi varhaiskasvatus on kehitetty: siksi, että vanhemmat (äidit) pääsevät töihin. Ja töissä he nyt ovat. Ja tässä töi-nimisessä paikassa on nykyään aika paljon aikuisia, joilla ei aikuisten oikeasti ole lomaa, vaan lomaoikeuksia. Niitä ei voi siirrellä niin kuin esimerkiksi osakkeita. Pätkätyöstä toiseen lomia ei nimittäin voi siirrellä, ainoastaan lomarahoja. Ja ne tulevat yleensä huutavaan tarpeeseen, esimerkiksi kodinkoneiden uusimiseen tai vuokratakuiden takia tyhjentyneen Visan tilkitsemiseen niin että niitä lomia ei sitten ole. On vain lomaoikeuksia. Minä jos kuka sen tiedän. Minulla niitä lomaoikeuksia on ollut, paljon. Palkallista kesälomaa sen sijaan muistaakseni neljä päivää elämässäni.
Varhaiskasvatustieteilijöiden kannattaisi päivittää tietonsa työelämästä. Jos lapsille määrätään subjektiivinen lomaoikeus, moni heistä jää heitteille. Jäävät nimittäin koululaisetkin, jos heillä ei ole mummoloita tai pioneerileirejä. Minä aloin heinäkuun puoliväliin päästyäni olla kuluttanut uran huoneeni lattiaan, luettuani ensin lähikirjaston tyhjäksi ja kävelytettyäni koiraltani jalat puhki niin että vinttikoirastakin olisi tullut mäyräkoira.
Heitteille jätettyjen ryhmään voidaan pian lisätä ne lapset, joiden vanhemmat ovat yrittäjiä. Ja kohtahan kaikki ovat, etenkin ne pätkätöiden väliin lipsahdelleet kausityöttömät jotka siivotaan yrittäjyyskursseille starttiraha porkkanana.
Ihan vaan pikkuisen aikaisemman varhaiskasvatus(tiede) aiheisen kirjoitukseni voi lukaista klikkaamalla tämän plökkäyksen otsikkoa.
Tämän(kin) höpsäyksen esittäjä taisi taas olla joku varhaiskasvatustieteilijä, jotka eivät säännönmukaisesti muista sitä, että varhaiskasvatus on kakun kuorrutusta sille alkuperäiselle syylle jonka vuoksi varhaiskasvatus on kehitetty: siksi, että vanhemmat (äidit) pääsevät töihin. Ja töissä he nyt ovat. Ja tässä töi-nimisessä paikassa on nykyään aika paljon aikuisia, joilla ei aikuisten oikeasti ole lomaa, vaan lomaoikeuksia. Niitä ei voi siirrellä niin kuin esimerkiksi osakkeita. Pätkätyöstä toiseen lomia ei nimittäin voi siirrellä, ainoastaan lomarahoja. Ja ne tulevat yleensä huutavaan tarpeeseen, esimerkiksi kodinkoneiden uusimiseen tai vuokratakuiden takia tyhjentyneen Visan tilkitsemiseen niin että niitä lomia ei sitten ole. On vain lomaoikeuksia. Minä jos kuka sen tiedän. Minulla niitä lomaoikeuksia on ollut, paljon. Palkallista kesälomaa sen sijaan muistaakseni neljä päivää elämässäni.
Varhaiskasvatustieteilijöiden kannattaisi päivittää tietonsa työelämästä. Jos lapsille määrätään subjektiivinen lomaoikeus, moni heistä jää heitteille. Jäävät nimittäin koululaisetkin, jos heillä ei ole mummoloita tai pioneerileirejä. Minä aloin heinäkuun puoliväliin päästyäni olla kuluttanut uran huoneeni lattiaan, luettuani ensin lähikirjaston tyhjäksi ja kävelytettyäni koiraltani jalat puhki niin että vinttikoirastakin olisi tullut mäyräkoira.
Heitteille jätettyjen ryhmään voidaan pian lisätä ne lapset, joiden vanhemmat ovat yrittäjiä. Ja kohtahan kaikki ovat, etenkin ne pätkätöiden väliin lipsahdelleet kausityöttömät jotka siivotaan yrittäjyyskursseille starttiraha porkkanana.
Ihan vaan pikkuisen aikaisemman varhaiskasvatus(tiede) aiheisen kirjoitukseni voi lukaista klikkaamalla tämän plökkäyksen otsikkoa.
2.3.2012
Mihin perustuu Sauli Niinistön suosio?
Presidenttikautensa juuri aloittanut Sauli Niinistö on pitkään paistatellut aivan poikkeuksellisessa kansansuosiossa. Miksi? Siksi, että hän on varsin mittavasta puoluepoliittisesta urastaan - Kokoomuksen puheenjohtaja, valtiovarainministeri, oikeusministeri ja eduskunnan puhemies - huolimatta leimallisesti epäpoliitikko. Epäpoliitikon hänestä tekee se, että hän, tai ainakin hänestä on syntynyt vaikutelma, tekee oman mielensä mukaan ja viis veisaa puoluekurista. Hänen oli helppo uskoa pystyvän nousemaan puoluepolitiikan ulkopuolelle, sillä hänen on jo mielletty olevan siellä.
Toinen syy epäpoliitikon leimaan on talousmiehen leima: niinistöläisessä politiikassa kaikki muut politiikan osa-alueet on alistettu taloudelle, vaikka ei Niinistö olekaan niinistöläisyyttä keksinyt, ei edes Iiro Viinanen. Suomalaiseen mentaliteettiin vaan istuu kovin hyvin kurinalainen säästäminen, ja sen näkeminen välttämättömänä. Tässä poliitikoille jää kamreerin rooli: he vain muistuttavat kansalaisia kurinalaisesta taloudenpidosta, kuten Hesarin politiikan toimituksen esimies Marko Junkkarikin näki. Niinistöläiset poliitikot saavat muut näyttämään politikoijilta kun niinistöläisyys on ainoan järkevän vaihtoehdon politiikkaa.
Suomessa valta on usein ymmärretty joksikin mille pitää alistua: esivalta, Jumala, jalkapuu, verokarhu. Vallan tehtävänä on jos ei kurittaa niin sitten turvata tätä kurittamista vastaan. Vallanpitäjä on kuin isä, jolle sallitaan ajoittainen remmin käyttö mutta silti hänet koetaan turvalliseksi ja kaikkein vahvimmaksi. Omaksi isäksi tai Kekkoseksi.
Onnea tasavallan presidentti Niinistölle! Toivottavasti Niinistö lunastaa lupauksensa ja pitää edelleen nuorten syrjäytymistä esillä!
Toinen syy epäpoliitikon leimaan on talousmiehen leima: niinistöläisessä politiikassa kaikki muut politiikan osa-alueet on alistettu taloudelle, vaikka ei Niinistö olekaan niinistöläisyyttä keksinyt, ei edes Iiro Viinanen. Suomalaiseen mentaliteettiin vaan istuu kovin hyvin kurinalainen säästäminen, ja sen näkeminen välttämättömänä. Tässä poliitikoille jää kamreerin rooli: he vain muistuttavat kansalaisia kurinalaisesta taloudenpidosta, kuten Hesarin politiikan toimituksen esimies Marko Junkkarikin näki. Niinistöläiset poliitikot saavat muut näyttämään politikoijilta kun niinistöläisyys on ainoan järkevän vaihtoehdon politiikkaa.
Suomessa valta on usein ymmärretty joksikin mille pitää alistua: esivalta, Jumala, jalkapuu, verokarhu. Vallan tehtävänä on jos ei kurittaa niin sitten turvata tätä kurittamista vastaan. Vallanpitäjä on kuin isä, jolle sallitaan ajoittainen remmin käyttö mutta silti hänet koetaan turvalliseksi ja kaikkein vahvimmaksi. Omaksi isäksi tai Kekkoseksi.
Onnea tasavallan presidentti Niinistölle! Toivottavasti Niinistö lunastaa lupauksensa ja pitää edelleen nuorten syrjäytymistä esillä!
1.3.2012
Milloin ihminen on aikuinen?
Aikuisuus ei palaudu minkään tietyn iän saavuttamiseen. Silloin kun ihminen ei yritä enää epätoivoisesti vaikuttaa itseään nuoremmalta vaan on sinut itsensä kanssa sellaisena kuin hän on, voidaan hänen sanoa saavuttaneen aikuisuuden. Ymmärsin tämän isästäni, joka oli käynyt parturissa, minkä ansiosta hän näytti aikaisempaa vanhemmalta eikä esimerkiksi nuoremmalta, mikä usein on kaunistautumisoperaatioiden tarkoitus.
Aikuistumisessa ei kuitenkaan koskaan välttämättä olla täysin valmiita, vaan se on elämänmittainen prosessi. Aikuisuus taitaakin siis olla enemmänkin määrällinen kuin laadullinen suure.
Aikuistumisessa ei kuitenkaan koskaan välttämättä olla täysin valmiita, vaan se on elämänmittainen prosessi. Aikuisuus taitaakin siis olla enemmänkin määrällinen kuin laadullinen suure.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)